José Saramago: Kertomus sokeudesta (25.2.2015)

Luotaajat kokoontuivat 25.2.2015 Kimin luo Lauttasaareen keskustelemaan José Saramagon kirjasta Kertomus sokeudesta.

Paikalla olivat Einari, Jani, Katriina, Kim, Mirkka, Pauliina ja Riina

Heti alkukierroksella kävi selväksi, että kirja oli meistä monitasoinen ja -tahoinen. Useimpien mielestä sokeus oli allegoria jostakin, tarttuvasta sairaudesta tai sotatilanteesta.

Kirja oli pakko lukea kerralla tiiviin tajunnanvirtamoodin takia. Joskus kieli nauratti hirtehishuumorin takia, mutta tapahtumat, likaisuuden ja ulosteiden kuvaus ällöttivät, raskasta ja ankeaa elämää oli ahdistavaa lukea. Lakonisen toteava kirjoitustyyli kuitenkin auttoi jatkamaan loppuun saakka. Tapahtumien kauheutta oli etäännytetty banaalin kirjoitustyylin lisäksi jättämällä henkilöt nimeämättä.

Päähenkilön eli silmälääkärin vaimon tyyneys vaikeuksien edessä herätti ihailua. Hänen itsekkyytensä pilkahti vain siinä, ettei hän paljastanut heti näkevänsä, jotta ei olisi joutunut palvelemaan kaikkia.

Tekstissä oli paljon keskusteluita, pitkiä lauseita, Pilkun jälkeen isoja kirjaimia, ei aina johdonmukaisesti, Keskustelut sekoittuivat henkilöiden ajatuksiin ja juonen tapahtumiin, Eikä aina tiennyt kumpaa lukee, ajatusta vai tapahtumaa vai Henkilön Vastausta kysymyksiin.

Kertojalla oli mielestämme jännittävä ääni, kaikkitietävä, mutta joskus se muuttui me-muotoon. Kertoja oli vain harvoin moralisoiva, useimmiten vain toteava. Raportoiva tyyli sai lukemisen sujumaan ajattelematta tapahtumien kauheutta.

Pohdimme, saako katse käyttäytymään paremmin? Poikkeusolosuhteet saivat moraalin löystymään, lääkäri petti vaimoaan, sokeat varastivat toisiltaan, eivät järjestäytyneet, eivät siivonneet, eivät pitäneet huolta hygieniastaan vaan ulostivat käytävät täyteen (kun kukaan ei kerran näe sitä!), alistuivat sokean miehen heiluttelemaan aseeseen, sallivat joukkoraiskaukset. Pelkoko heitä esti vai vaikea tilanne? Tilanteen nopea kehitys kaaokseksi muistutti meitä kirjasta Kärpästen herra.

Ulkomaailmassa syö tai tule syödyksi -asenne oli vahvoilla, jopa näkevä lääkärin vaimo tuntee syyllisyyttä tästä julmasta pelistä. Hänen on kuitenkin oman itsensä ja oman laumansa vuoksi pakko sitä pelata.

Lääkärin vaimo: näkikö hän siksi, että ei pelännyt? Vai siksi että toivoi sokeutuvansa? Saramagon rinnakkaisteos Kertomus näkevistä kertoo lääkärin vaimon tarinaa vielä pidemmälle: hän tulee syytetyksi siitä, että hän näki.

Pohdimme, kehittyisikö ihmiskunta rotuna ilman näköä? Olisimmeko keksineet antibiootit, nauhurit tai radion? Olisiko taide tuoksu- ja tuntotaidetta? Myyräthän pärjäävät ilman näköaistia, mutta eivät kuitenkaan sivistysvaltiota vielä ole rakentaneet.

Kirjassa esiintyi sokea kirjailija, joka kirjoitti ilman apuvälineitä: Rivit poukkoilivat sinne tänne ja tekstit menivät toistensa päälle. Harjoitelkaa ihmiset kymmensormijärjestelmää, voitte sitten sokeuduttuannekin kirjoittaa.

Näppäimiin katsomatta raportin kirjoitti silmälasipäinen nainen

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1.2.2015)

Luotaamassa olivat Riinan luona emännän lisäksi Katriina, Pauliina, Mirkka, Jani ja Kim sekä pienluotaamassa Enni ja Einari.

Mukan tavasta kuvata Lapin luonnon karua kauneutta olimme pitäneet, useimmat myös proosan joukkoon sirotelluista runoista. Teos nauttii arvostustamme myös yleissivistävänä kuvauksena maaseutuelämästä sodanjälkeisessä Peräpohjolassa. Olimme lukiessamme jääneet maistelemaan osuvia kielikuvia ja hauskoja murresanoja kuten pörrö (pöljä, hullu).

Muilta osin kirja sai keskuudessamme hieman ristiriitaisen vastaanoton. Kolmeen keskeiseen teemaan, seksuaalisuuteen, uskontoon ja kuolemaan liittyvien rajujen ja raadollisten tapahtumien rehellisen oloinen ja mässäilemätön, paikoin inhorealistinenkin tallentaminen oli saanut jotkut lukemaan melko neutraalilla otteella. Jotkut taas olisivat juuri läpitunkevan rumuuden takia saattaneet jopa jättää kirjan kesken, ellei se olisi ollut lukupiirikirjana.

Itse jäin miettimään, oliko Mukan uskonnollisuuden kuvaus orgioineen ja hyväksikäyttöön taipuvaisine matkasaarnaajineen pelkkää lestadiolaisiin kohdistettua provokatiivista fiktiota ja kaksinaismoralismin pilkkaa vai suorastaan 60-luvun paljastusdokumentti. Päädyimme pohtimaan, miten usein uskonnollisissa tilaisuuksissa päädytään seksuaaliviritteiseen transsiin ja miten on mahdollista, että nimenomaan syntien tunnustamisen yhteydessä voidaan tinkiä vielä yksi paikan päällä tehtävä lisäsynti samaan armopakettiin.

Seksuaalisuus on hetkellistä kiimaa. Merkityksellisimmästä suhteesta tarkimmat lukijat olivat sentään löytäneet häivähdyksen pitkäkestoisempaakin lämpöä. Toisaalta kohta, jossa päähenkilö, nuori nainen, päätyy käyttämään seksuaalisesti hyväkseen hädin tuskin teini-ikäistä poikaa, aiheutti pettymisen päähenkilöön ja herätti keskustelun siitä, onko kyseinen teko yleisen mielipiteen valossa nykyään tuomittavampi kuin oli julkaisuaikaan. Miten seksuaalisuuden normisto on ylipäätään muuttunut puolessa vuosisadassa?

Tiiviistä kyläyhteisöstä huolimatta teoksen hahmot ovat lopultakin kovin yksin. Naiset ovat vahvoja ja reheviä, he vuoroin lypsävät ja synnyttävät. Taajaan sivaltaa kuolema halki kylän, mutta koskettaa harvoja ja pian hallitsee vain sama luihin käyvä viima pimeältä selältä, jolta kalat ovat kaikonneet.

-Kim