Lähes vuosi vierähti ennen kuin aloin kirjoittaa raporttia (ajastin sen toki oikeaan aikaan!) Davis Grossmannin kehuja saaneesta tiiliskivestä. Pahaksi onnekseni en muista keskusteluista juuri mitään, sillä itse en teoksessa päässyt alkua pidemmälle. Turvaudun nyt muistiinpanoihin, ja pidän raportin lyhyenä. ;)
Pidimme kirjaa vähän uuvuttavana, vaikka alku olikin mielenkiintoinen ja teoksessa oli hienoja kohtia. Rakenne jäi vähän kysymysmerkiksi: se ei ehkä ollut kovinkaan jäsennelty, eikä teksti ainakaan antanut lukijalleen hengähdystaukoja. 28 päivää vaellusta puskettiin läpi.
Kirjan lukeminen oli siis työvoitto, ja hieman vyyhtimäinen rakenne alkoi avautua pikkuhiljaa. Ehkä lukija samaistui höpöttämiseen? Jonkun mielestä kirja parani loppua kohden, kun siinä oli päässyt tutustumaan ihmiseen, jolla oli todella vaikeaa. Kerronta oli realistista, syveni matkan myötä. Ensin se etsi lukijan luottamusta, siirtyen luottamuksen kasvaessa rankempiin aiheisiin. Toisaalta hyppäys vuosia aikaisemmalle tasolle kesken kaiken vähän jämäytti (hämäsi vai jämäköitti??) kirjaa.
Sinne missä maa päättyy kantoi mielenkiintoista näkökulmaa: päähenkilönä oli 50-vuotias nainen, äiti, jolla oli syviä erimielisyyksiä poikansa kanssa. Pohdimme keskusteluissamme, miten lapsi näkee äitinsä ja totesimme, että tässä perheessä äiti oli joutunut aika tukalaan asemaan. Ottiko hän kuitenkin aivan itse roolinsa vastaan? Totesimmekin, että äiti on äiti, ei aina vain ihminen.
Osin teos oli siis pitkästyttävä, mutta sisälsi toisaalta hyvin mielenkiintoista ideologiaa. Se oli eräänlainen yksityiskohtainen elämäkerta, ehkä sodanvastainen ja syyllistäväkin kertomus. Mietimme oliko kirjaan sisällytetty loppuselitys turha. Toisaalta loppu jäi avoimeksi.
