Claire Castillon: Äidin pikku pyöveli (5.10.2008)

06.10.2008 - 18:29

Luotaajien syksyinen iltatapaaminen Pääskylässä hurahti neljän keskustelijan voimin vauhdilla. Milla, Johanna, Aino ja Pauliina syväluotasivat Claire Castillonin lyhyitä, karuja äidin ja tyttären välisestä suhteesta kertovia novelleja parikin tuntia eksymättä sen pahemmin sivujuonteille. Novelleissa selvästi oli pureksittavaa, vaikka ne olivatkin nopealukuisia ja pinnallisesti helppoja.

Tarinat olivat kuitenkin rankkoja, niissä ei paljon toivoa annettu. Muutama niistä toki oli kevyempi, ehkä jotenkin jopa normaalimpi. Osa novelleista taas oli mielestämme kirjoitettu “överiksi”. Pohdimme myös sitä, olivatko hahmot liioiteltuja. Jonkun mielestä päähenkilöt olivat tyhmiä, eivät ymmärtäneet, eivätkä oppineet tarinan aikana mitään. Novellien loput jäivätkin usein auki; niissä ei välttämättä ollut mitään käännettä parempaan tai pahempaankaan suuntaan. Vaikka kertoja (tai kirjoittaja??) herätti joskus toiveen asioiden suunnan muuttumisesta, kukaan ei kuitenkaan puuttunut äidin ja tyttären suhteeseen, joka sai joissakin tarinoista täysin makaabereja piirteitä. Myös isät pysyttelivät taka-alalla: he olivat kenties normaalimpia kuin äidit, mutta toisaalta käyttäytyivät ikään kuin heitä ei olisi. Ulkopuolinen kertoja toi novelleihin selkeyttä, mutta usein kertoja oli jompikumpi päähenkilöistä ja kerronta siten minämuotoista.

Hahmot olivat juonen kulun takia yksinkertaistettuja, pohdimme. Yleensä toinen (äidistä ja tyttärestä) oli jotenkin neuroottinen tai epänormaali. Jotkut novelleista tosin olivat suhteellisen tavallisiakin, esimerkiksi Häpeä toi jollekin mieleen oman nuoruusajan, jolloin ”joutui” häpeämään vanhempiaan. Castillon tavoitti siis novelleissaan nuorten omaa ääntäkin. Tarkemmin luotasimme kahta novellia, Postinjakohetkeä ja Kymmentä leikkausta kymmenessä vuodessa.  Lopuksi luimme kenties kokoelman normaaleimman ja positiivisimman luokkaretkestä kertovan Häpeän. Taisimme hiukan kyseenalaistaa kokoelman nimeä, joka oli yhden novellin nimi, muttei kuitenkaan saman novellin kuin alkuperäisessä ranskankielisessä kokoelmassa. Itse jäin miettimään, olivatko äidit sittenkin lapsiaan neuroottisempia ja miksi. Syytä ei tuntunut löytyvän.

Joka tapauksessa taisimme kokoelmasta pitää, joskaan monen sen novellin lukeminen yhteen menoon ei liene järkevää. Seuraavaksi jatkamme ranskankielisen kirjallisuuden parissa: Yasmina Khadran Attentaatista kokoonnutaan keskustelemaan su 16.10. Millan luo Myyrmäkeen. Yhteislähtö Rautatieasemalta, aikataulujen alta klo 16! Milla toimittaa tulo-ohjeet lähempänä tätä ajankohtaa. Ja vielä tiedoksi: kannattaa varata kirja mitä pikimmin, ne ovat kovin kysyttyä kamaa.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (1.9.2008)

08.09.2008 - 14:41

Tjänare!

Luotaajat kokoontuivat maanantaina luonani Vallilassa. Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisesta keskustelemassa olivat itseni lisäksi Riina, Milla, Johanna, Pauliina sekä Enni-vauva, hänkin mielipiteitään aina välillä kovasti huutaen.

Kaikki pitivät teosta ihan viihdyttävänä, vaikkakin alku tuntui junnaavan paikallaan ja toistavan itseään. Tarina parani edetessään ja nappasi lukijan mukaansa, tosin muuttuen vielä entistäkin epäuskottavammaksi. Kuitenkin paikoittain hyvinkin hauskalla tavalla, monet meistä olivat lukiessaan jopa ihan nauraneet ääneen.

Päiväkirjamuotoa hieman kummeksuimme, kun kertoja tuntui kuitenkin selvästi puhuvan lukijalle. Myös sosiaalidemokratian korostaminen herätti kummastusta, mutta tuumimme sen ehkä aiemmin olleen hyvinkin tärkeä osa ruotsalaisuutta.

Teos sai pohtimaan, pilkattiinko siinä ruotsalaisuutta vai suomalaisten suhtautumista ruotsalaisiin. Ehkä molempia. Esimerkkinä ruotsalaisuudesta kirja selitti ihan kaiken kai kaikki nyt varmasti ymmärsivät -tyylillä, kuvaillein asioita uudelleen ja uudelleen, määritellen taasen ja vielä kerran selventäen.

Kovin pitkäksi aikaa kirja ei herättänyt keskustelua, se ei tuntunut niin monitasoiselta. Toimittajan kirjoittama, totesivat monet.


Seuraavaksi luettavaksi valittiin Claire Castillonin novellikokoelma Äidin pikku pyöveli. Tapaamme Pauliinan luona sunnuntaina 5.10. kello 18 alkaen.

Med vänlig hälsning, vadelmavene-karkkeja edelleen popsien
Aino

Richard Brautigan: Taimenenkalastus Amerikassa (6.8.2008)

15.08.2008 - 13:03
Tervehdys,
Richard Brautiganin Taimenen kalastus Amerikassa -teoksen Luotaus tapahtui Espan puiston penkillä. Paikalla olivat Riina, Pauliina, Tyttö Ranne ja Mirkka, myöhemmin keskusteluun osallistui myös Jenni, jota jokseenkin spontaani paikan vaihto ei valitettavasti ollut tavoittanut. Taimen kalastuksen proosarunomaisuus, absurdi iloittelu ja (kenties vain näennäinen? ;) juonettomuus eivät saaneet kirjan yli puoleen väliin lukeneilta varauksetonta kannatusta kuin allekirjoittaneelta. Suurinta hämmennystä oli herättänyt kysymys siitä, mikä/mitä se ihmeen Taimenen Kalastus Amerikassa nyt sitten on. Teoksen jalanjäljissä keskustelu lähti pian poukkoilemaan muiden aiheiden pariin. Todennäköisesti Taimenen kalastus Amerikassa soluttautui ohikulkevien turistien joukkoon ja katosi uusiin kuvioihin.

 Seuraavaksi teokseksi valittiin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Sen parissa tavataan 1.9. klo 18 Ainon luona.

Lauantaifiiliksin, Silmälasipäinen Taimenen kalastus Amerikassa

Orhan Pamuk: Valkoinen Linna (23.5.2008)

22.06.2008 - 14:36
Pauliinan luona Valkoisesta Linnasta keskustelemassa Johanna, Mirkka, Mika, Milla, Riina, Tarja, Helga, Aino ja Pauliina itse.

Nobel-voittaja Pamuk Orhanin läpimurtoteos Valkoinen Linna kertoi "kauan sitten kadonneen" kertomuksen italialaisesta miehestä, joka jää merirosvojen vangiksi ja joutuu orjaksi täsmälleen itsensä oloiselle istanbulilaiselle tiedemiehelle. Kirja oli kirjoitettu etäännetyllä tyylillä, minä-muodossa. Minä-kertojan nimeä ei koskaan paljastettu. Toisia keskiaikainen kerrontatyyli ei puhutellut, ilmeisesti se oli kuitenkin tyylikeino, jotta uskoisimme että tarina on todella kirjoitettu keskiajalla.

Kirja oli toisten mielestä helppolukuinen, toisten mielestä hankala. Päädyimme siihen, että lukutapa kertoo lukijasta: toiset soljuvat tekstissä, antavat virran viedä, toiset haluavat pohtia tarkemmin tapahtumia. Erikoista oli se, että kirja oli käännetty englannin kautta - eikö meillä ole tarpeeksi turkin osaajia? Tällä tavalla käännettynä kirja saattaa menettää jotain alkuperäisestä "taiastaan".  Kerrontatyyli oli vanhanaikaiseen tyylin etäinen ja kylmä. Naisnäkökulma puuttui tyystin, sekin varmasti tyyliin kuuluvana.

Identiteetin analysointi puhutteli, kirjaa pidettiin esimerkkinä siitä ettei siinä kuitenkaan kannata mennä liian pitkälle. Päähenkilöt miettivät itseään tieteen tutkijan antaumuksella viikkokausia kammiossaan. Tätä pidettiin epäuskottavana, listata nyt syntejään viikkokausia, edes teorian testaamiseksi. Tosin tässä puuhassa henkilöt tutustuivat toisiinsa niin hyvin, että pystyivät lopussa vaihtamaan identiteettejään. Emme kuitenkaan olleet ihan varmoja, että he oikeasti vaihtoivat paikkaa, lopussa kirjailija antaa vihjeitä siihen, että vaihto oli vain huijausta.

Arvostimme Hocan antautumista sotakoneen kehittelylle. Kuukausikausien pohdinnan jälkeen idea piti myydä hallitsijalle, ja taas húomasimme, että uskottavuus on vaikutelma-asia, ja että tiedemiehellä pitää olla myyntimiehen kykyjä. Tosin hallitsijalle myyty sotakone oli hankalakäyttöinen ja upposi suohon. Identiteetin maaninen pohtiminen on samanlainen sotakone, siinä hukkuu loputtomaan suohon.

Henkilöiden välinen riippuvuussuhde jäi motivoimatta. Oliko se vain orjan ja isännän suhde? Se muistutti huonoa avioliittoa, ja edusti mielestämme ihmiskunnan nurjia puolia, kateutta, katkeruutta ja vallan väärinkäyttöä. Tosin aina ei tiennyt, kuka manipuloi ketä, aina se ei ollut isäntä, joka manipuloi orjaa.

Päähenkilöt edustivat länsimaista ja itämaista tiedettä ja kulttuuria. Ehkä sadun opetus oli, että kun tutustumme toisiimme tarpeeksi pohjamutien kautta, voisimme vaikka vaihtaa paikkaa. Ulkoisesti samannäköisiä olemme jo valmiiksi. Ikävä kyllä identiteetti pitää tosin muuttaa kokonaan, jos haluaa tulla hyväksytyksi toiseen kulttuuriin.

Varokaa Keltaista Kirjastoa, sen painoksessa koko juoni paljastettiin heti aluksi! Muut pääsivät jännittämään loppuun asti, mitä tapahtuu.

Steven Hall, Haiteksti (16.6.2008)

17.06.2008 - 14:47

Riinan luona puhumassa Haitekstistä Mirkka, Mika, Johanna ja Riina.

Ilmeisesti juhannuksen läheisyys vähensi keskustelijoiden määrää...

Haiteksti on jännäri miehestä, jonka muistia syö hai. Hän aloittaa elämänsä aina uudes­taan ja uudestaan, psykologin sohvan kautta, koska hänellä on alussa aina muistinme­netys. Alkukappaleet luimme kaikki sujuvasti, mutta noin puolesta välistä alkaen tahti hi­dastui, koska tyyli alkoi muuttua. Alkupuoli erikoisen mielentilan kuvausta, päähenkilö loihti lukijoille – kieltämättä hulluutta muistuttavalla tavalla - aivan toisen maailman, maailman jossa kirjaimet ja sanat ovat asioita joita ne kuvaavat. Tässä alamaailmassa pienet ja isot kalat syövät muistoja.

Onpa sinne eksynyt maailmanhallitsijakin, joka ottaa haltuunsa ihmisiä ja käyttää heitä maailman valloitukseen. Oletteko joskus ihmetellyt miksi niin monilla ihmisillä on keske­nään täsmälleen samanlaiset mielipiteet? No, hehän ovat oikeastaan samoja ihmisiä, jotka maailmanvallitsija on luonut!!

Alla lainaus HS:n Jussi Ahlrothilta. En osaa sanoa kuvailla seuraavaa tapahtumaa kirjas­sa itse paremmin.

Haitekstin loppupuolella teoksen päähenkilö Eric Sanderson saa kohtuullisen tu­kalan tehtävän. Hänen pitäisi juoda vesilasista veden käsite - siis paperilappu jos­sa lukee "vesi" - maistaa se ja virkistyä siitä. Niin kuin oikeasta vedestä.

Tässä ollaan nyt aika lailla perusasioiden äärellä. Kyse on sanan suhteesta siihen mihin se viittaa, kielen perusolemuksesta. Kyse on siitä jostain, jonka voimalla kirjallisuus joko on olemassa tai ei ole. Siitä, jonka voimalla sanat saavat meidät kokemaan jotain todellista.

Eric ei ymmärrä. Hän saa selityksen:

"Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä, Eric. On niitä, jotka tajuavat oikopäätä että tarina suuresta vedenpaisumuksesta ja tarina Baabelin tornista ovat sama kerto­mus, ja sitten on niitä, jotka eivät tajua."

Oraakkelit vastaavat aina arvoitukseen toisella. Nyt pitäisi ymmärtää, että maan peittävä vesi ja maan peittävät lukuisat eri kielet, jotka tekevät täydellisen kom­munikaation mahdottomaksi, ovat jotenkin sama asia.

Taidamme kaikki olla jälkimmäisenlaisia ihmisiä.

Kirjailija on opiskellut kuvataiteita, ja hän tekee kirjasta melkein visuaalisen. Lopun kir­jainlabyrinteillä on enemmän tekemistä kuvien kuin sanojen kanssa, vaikka ne muodos­tuvatkin kirjaimista. Visuaalisuudesta huolimatta emme usko, että tästä tehdään elokuva. Jutun pointti on siinä, että lukija lukee ja juo itse sanansa todeksi. Tulkintaan ei mielestämme riitä, että elokuvan hahmo tekee sen.

Jotkut odottivat vielä lopussa että Eric tokenee, paranee ja unohtaa Scout-Clion. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut. Clio oli tosiaan ronski nainen. Mutta ei ihan niin ronski kuin s. 137 käännösvirhe antaa ymmärtää: Clio ei siis härkisti puhunut vessajuttuja, vaan kävi joskus vessassa – ja siitä kun ei ole tapana muisteluissa puhua.

Kirja oli varsin vaikeaselkoinen, selvittelimme toisillemme useampiakin vaikeita kohtia: Kissan kantokoppa muuttui lopussa pikku kumiveneeksi, loppukappaleen herra Tegmark oli fyysikko, joka kirjoitti teleporttauksesta (siirrämme esineen tai ihmisen atomeina il­massa ja kokoamme toisessa paikassa samanlaisena). Teleporttaus ei siis onnistunut vaan Ericin ruumis jäi kuolleena varastohallin pihalle ja ”sielu” siirtyi kreikkalaiselle saa­relle elämään ikuisesti Clion kanssa.

Jäämme odottelemaan gradujen tulvan koskien tätä moniulotteista ja moniselitteistä kir­jaa.

Hermann Hesse: Arosusi (3.3.2008)

04.03.2008 - 14:12

Luotaajat tapasivat pienellä joukolla viime sunnuntaina Kaisaniemen eräässä oluthuoneessa. Mirkka ja Johanna olivat lukeneet Herman Hessen Arosuden alkuperäiskielellä, Riina Eeva-Liisa Mannerin käännöksenä. Arosusi johdatti keskustelua moneen suuntaan. Aloimme ymmärtää miksi hippiliike kuulemma oli pitänyt kirjaa ja Hesseä yhtenä kulttikirjailijaan. 

Pidimme Harry Hallerin persoonan moniulotteisuuden kuvausta onnistuneena,  kuvasivatpa kirjan muut hahmot Harryn mielen sivupersoonia tai sitten vain Herminen sanoin peilasivat Harryn persoonan ehkä piilossa olevia piirteitä. Ollakseen todellisia tyyppejä olivat kirjan muut hahmot kuvattu varsin ohuesti, vaikka siihen toki voi olla syynä vain pyrkimys keskittämään lukijan huomio Harryyn. Nykymaailmassa Harry Hallerin arosusimaiset piirteet saattaisivat jäävät toiseksi Herminen edustamille sosiaalisille taidoille.

Toiseutta ja vuorovaikutusta kuvattiin kirjassa taidokkaasti. Muiden  ihmisten näkeminen itsen peilikuvina ja peilikuvan epävarmuus auttoivat Harrya eteenpäin. Peilikuvan jämähtäminen pysäyttää kasvun, kuten on saattanut käydä ihmisille siinä vaiheessa, kun tuulipuvut muuttuvat samanlaisiksi. Kirjasta välittyi kannustus epävarmuuteen, kasvuun ja muutokseen.

Innostuimme keskustelemaan pitkään myös flow-tilasta taitona täydelliseen heittäytymiseen. Luopuminen jostain, vaikka omista ennakkoluuloista tai Harryn kohdalla myös kirjaviisaudesta helpotti heittäytymistä. Toisaalta pidimme arvossa myös teknistä osaamista, mikä helpottaa luovuuden toteutumista. Harryn trannsikokemukset olisivat saattaneet jäädä tylsemmiksi ilman Mozartin tuntemusta. Mutta olisiko Harry päässyt transsiin ilman toisia ihmisiä? Vai pitäisikö kysyä voidaanko saavuttaa yhteistranssi? Puhuimme paljon liikkeen tai toiminnan kautta löytyvästä flowsta, itsestä irtautumisesta, mikä voi syntyä, jos päämäärä on yhteinen.

Seuraavaksi kirjailijaksi kaavailimme Orhan Pamukia, mutta teosta emme päättäneet. Nyt siis äänestämään sopivasta kirjasta, tässä joitain suomennettuja ehdotuksia, joita löytyy myös kirjastosta reilusti. Seuraava kerta on sunnuntaina 6.4. klo 18. esimerkiksi jossain keskustan kahviloissa.

Hannu Mäkelä: Mestari (6.1.2008)

10.01.2008 - 17:32
Kokoonnuimme lumipyryisenä sunnuntaina Riinan idyllisessä kodissa Mestari-teoksen (mestariteoksen?) merkeissä. Ainoastaan Pauliina oli ehtinyt lukea paksun romaanin aivan loppuun asti, mutta kaikki paikallaolijat - Pamin lisäksi Johanna, Riina, Teresa, Aino ja Katriina - olivat lukeneet ainakin jonkin verran. Keskustelimme paljon teoksen tyylistä ja sanavalinnoista: kuinka lähellä Leinon kieltä Mäkelän kertojaääni on, tai kuinka yhteneväksi se edes on tarkoitettu? Kriittisen osanottajan mielestä Mäkelän tapa kääntää sanajärjestyksiä nurinkurin ei ollut Leinon proosatyylille lainkaan ominaista, ja pisti romaanista silmään. Toisen keskustelijan mielestä taas nimenomaan romaanin kieli houkutteli lukemaan ja loi illuusion siitä, että Leino itse on äänessä. Tukea eri näkökulmille haettiin tietysti googlailemalla ahkerasti arvovaltaisten kirjallisuuskriitikkojen arvioita.

Keskustelimme myös Leinon rakkaussuhteista, L. Onervasta etenkin. Lisäksi
pohdimme sitä, kuinka tärkeällä sijalla kirjailijan ajatuksissa oli raha ja
muiden arvostus. Mestari kun alkaa rahasta puhumisella, ja kautta kirjan
esiintyy katkeraa köyhyyden ja muiden hylkäämisen valittelua, kun taas
Leinon itse kirjoittama (ja romaanin kuvitteellisena tapahtuma-ajankohtana
juuri julkaistu) Elämäni kuvakirja on huomattavasti positiivisempi,
suorastaan nostalginen ja valoisa suurilta osin. Toisaalta ei voida kiistää
sitä, etta tajunnanvirtatasolla taiteilijankin ajatukset saattavat olla
hyvinkin arkisia, vaikka hän viralliseksi kirjakseen sanelisikin muuta.

Kuuntelimme Leinon Tumma-runon Helkavirsistä Ainon lukemana ja
pätkiä Elämäni kuvakirjasta Katriinan lukemana sekä eri lausujien esittämiä
runoja cd-levylta. Ensi kerralla voisimme koettaa herätellä henkiin taas
alkuluku-perinnettä - kenties viime kerralla kirjoja ehdottanut Riina voisi
ottaa vastuun seuraavan kerran teemaan johdattavan tekstin valinnasta ja
esittämisestä, jos vain pääsee paikalle?

Seuraava kirja on Hermann Hessen Arosusi, ja tapaaminen on Teresan
luona maaliskuun alussa. Teosta on erittäin hyvin saatavilla sekä Kaupunginkirjastosta että Opiskelijakirjastosta.
Katriina