Orhan Pamuk: Valkoinen Linna (23.5.2008)

22.06.2008 - 14:36
Pauliinan luona Valkoisesta Linnasta keskustelemassa Johanna, Mirkka, Mika, Milla, Riina, Tarja, Helga, Aino ja Pauliina itse.

Nobel-voittaja Pamuk Orhanin läpimurtoteos Valkoinen Linna kertoi "kauan sitten kadonneen" kertomuksen italialaisesta miehestä, joka jää merirosvojen vangiksi ja joutuu orjaksi täsmälleen itsensä oloiselle istanbulilaiselle tiedemiehelle. Kirja oli kirjoitettu etäännetyllä tyylillä, minä-muodossa. Minä-kertojan nimeä ei koskaan paljastettu. Toisia keskiaikainen kerrontatyyli ei puhutellut, ilmeisesti se oli kuitenkin tyylikeino, jotta uskoisimme että tarina on todella kirjoitettu keskiajalla.

Kirja oli toisten mielestä helppolukuinen, toisten mielestä hankala. Päädyimme siihen, että lukutapa kertoo lukijasta: toiset soljuvat tekstissä, antavat virran viedä, toiset haluavat pohtia tarkemmin tapahtumia. Erikoista oli se, että kirja oli käännetty englannin kautta - eikö meillä ole tarpeeksi turkin osaajia? Tällä tavalla käännettynä kirja saattaa menettää jotain alkuperäisestä "taiastaan".  Kerrontatyyli oli vanhanaikaiseen tyylin etäinen ja kylmä. Naisnäkökulma puuttui tyystin, sekin varmasti tyyliin kuuluvana.

Identiteetin analysointi puhutteli, kirjaa pidettiin esimerkkinä siitä ettei siinä kuitenkaan kannata mennä liian pitkälle. Päähenkilöt miettivät itseään tieteen tutkijan antaumuksella viikkokausia kammiossaan. Tätä pidettiin epäuskottavana, listata nyt syntejään viikkokausia, edes teorian testaamiseksi. Tosin tässä puuhassa henkilöt tutustuivat toisiinsa niin hyvin, että pystyivät lopussa vaihtamaan identiteettejään. Emme kuitenkaan olleet ihan varmoja, että he oikeasti vaihtoivat paikkaa, lopussa kirjailija antaa vihjeitä siihen, että vaihto oli vain huijausta.

Arvostimme Hocan antautumista sotakoneen kehittelylle. Kuukausikausien pohdinnan jälkeen idea piti myydä hallitsijalle, ja taas húomasimme, että uskottavuus on vaikutelma-asia, ja että tiedemiehellä pitää olla myyntimiehen kykyjä. Tosin hallitsijalle myyty sotakone oli hankalakäyttöinen ja upposi suohon. Identiteetin maaninen pohtiminen on samanlainen sotakone, siinä hukkuu loputtomaan suohon.

Henkilöiden välinen riippuvuussuhde jäi motivoimatta. Oliko se vain orjan ja isännän suhde? Se muistutti huonoa avioliittoa, ja edusti mielestämme ihmiskunnan nurjia puolia, kateutta, katkeruutta ja vallan väärinkäyttöä. Tosin aina ei tiennyt, kuka manipuloi ketä, aina se ei ollut isäntä, joka manipuloi orjaa.

Päähenkilöt edustivat länsimaista ja itämaista tiedettä ja kulttuuria. Ehkä sadun opetus oli, että kun tutustumme toisiimme tarpeeksi pohjamutien kautta, voisimme vaikka vaihtaa paikkaa. Ulkoisesti samannäköisiä olemme jo valmiiksi. Ikävä kyllä identiteetti pitää tosin muuttaa kokonaan, jos haluaa tulla hyväksytyksi toiseen kulttuuriin.

Varokaa Keltaista Kirjastoa, sen painoksessa koko juoni paljastettiin heti aluksi! Muut pääsivät jännittämään loppuun asti, mitä tapahtuu.

Steven Hall, Haiteksti (16.6.2008)

17.06.2008 - 14:47

Riinan luona puhumassa Haitekstistä Mirkka, Mika, Johanna ja Riina.

Ilmeisesti juhannuksen läheisyys vähensi keskustelijoiden määrää...

Haiteksti on jännäri miehestä, jonka muistia syö hai. Hän aloittaa elämänsä aina uudes­taan ja uudestaan, psykologin sohvan kautta, koska hänellä on alussa aina muistinme­netys. Alkukappaleet luimme kaikki sujuvasti, mutta noin puolesta välistä alkaen tahti hi­dastui, koska tyyli alkoi muuttua. Alkupuoli erikoisen mielentilan kuvausta, päähenkilö loihti lukijoille – kieltämättä hulluutta muistuttavalla tavalla - aivan toisen maailman, maailman jossa kirjaimet ja sanat ovat asioita joita ne kuvaavat. Tässä alamaailmassa pienet ja isot kalat syövät muistoja.

Onpa sinne eksynyt maailmanhallitsijakin, joka ottaa haltuunsa ihmisiä ja käyttää heitä maailman valloitukseen. Oletteko joskus ihmetellyt miksi niin monilla ihmisillä on keske­nään täsmälleen samanlaiset mielipiteet? No, hehän ovat oikeastaan samoja ihmisiä, jotka maailmanvallitsija on luonut!!

Alla lainaus HS:n Jussi Ahlrothilta. En osaa sanoa kuvailla seuraavaa tapahtumaa kirjas­sa itse paremmin.

Haitekstin loppupuolella teoksen päähenkilö Eric Sanderson saa kohtuullisen tu­kalan tehtävän. Hänen pitäisi juoda vesilasista veden käsite - siis paperilappu jos­sa lukee "vesi" - maistaa se ja virkistyä siitä. Niin kuin oikeasta vedestä.

Tässä ollaan nyt aika lailla perusasioiden äärellä. Kyse on sanan suhteesta siihen mihin se viittaa, kielen perusolemuksesta. Kyse on siitä jostain, jonka voimalla kirjallisuus joko on olemassa tai ei ole. Siitä, jonka voimalla sanat saavat meidät kokemaan jotain todellista.

Eric ei ymmärrä. Hän saa selityksen:

"Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä, Eric. On niitä, jotka tajuavat oikopäätä että tarina suuresta vedenpaisumuksesta ja tarina Baabelin tornista ovat sama kerto­mus, ja sitten on niitä, jotka eivät tajua."

Oraakkelit vastaavat aina arvoitukseen toisella. Nyt pitäisi ymmärtää, että maan peittävä vesi ja maan peittävät lukuisat eri kielet, jotka tekevät täydellisen kom­munikaation mahdottomaksi, ovat jotenkin sama asia.

Taidamme kaikki olla jälkimmäisenlaisia ihmisiä.

Kirjailija on opiskellut kuvataiteita, ja hän tekee kirjasta melkein visuaalisen. Lopun kir­jainlabyrinteillä on enemmän tekemistä kuvien kuin sanojen kanssa, vaikka ne muodos­tuvatkin kirjaimista. Visuaalisuudesta huolimatta emme usko, että tästä tehdään elokuva. Jutun pointti on siinä, että lukija lukee ja juo itse sanansa todeksi. Tulkintaan ei mielestämme riitä, että elokuvan hahmo tekee sen.

Jotkut odottivat vielä lopussa että Eric tokenee, paranee ja unohtaa Scout-Clion. Tätä ei kuitenkaan tapahtunut. Clio oli tosiaan ronski nainen. Mutta ei ihan niin ronski kuin s. 137 käännösvirhe antaa ymmärtää: Clio ei siis härkisti puhunut vessajuttuja, vaan kävi joskus vessassa – ja siitä kun ei ole tapana muisteluissa puhua.

Kirja oli varsin vaikeaselkoinen, selvittelimme toisillemme useampiakin vaikeita kohtia: Kissan kantokoppa muuttui lopussa pikku kumiveneeksi, loppukappaleen herra Tegmark oli fyysikko, joka kirjoitti teleporttauksesta (siirrämme esineen tai ihmisen atomeina il­massa ja kokoamme toisessa paikassa samanlaisena). Teleporttaus ei siis onnistunut vaan Ericin ruumis jäi kuolleena varastohallin pihalle ja ”sielu” siirtyi kreikkalaiselle saa­relle elämään ikuisesti Clion kanssa.

Jäämme odottelemaan gradujen tulvan koskien tätä moniulotteista ja moniselitteistä kir­jaa.