Marguerite Duras: Kesäsade (23.11.2005)

 

05.12.2005 - 00:00

Hei luotaajat,

Olen ollut osa-aikasihteerin roolissani hieman laiska. Pahoittelut siis
tämän viestin viipymisestä, mutta tässä se nyt vihdoin tulee.
23.11. luodattiin täällä meillä Marguerite Duras'n romaania
Kesäsade. Väkeä oli paikalla varsin paljon: Riina, Leea, Helka, Teresa,
Riikka, minä itse sekä kaksi sosiologian opiskelijaa (joiden nimiä en enää
muista), jotka olivat paikalla opintoihinsa liittyvän kenttätyön merkeissä
eivätkä siksi osallistuneet kirjallisuuskeskusteluihimme mitenkään.
Duras'n romaanista oli yleisesti ottaen pidetty ja se nähtiin nopealukuisena
mutta silti vaikeaselkoisena ja monitulkintaisena. Romaanin kerrontaa
pidettiin lastenkirjamaisena ja ilmaisultaan yksinkertaisena. Romaanin
jälkisanoissa mainittu elokuva Les Enfants herätti keskustelua: millainen
elokuva mahtaa olla, jos Kesäsade on kirjoitettu elokuvan henkilögallerian
sekä kuvauspaikkojen inspiroimana? Myös romaanin suomentajan alkusanat
herättivät polemiikkia. Onko suomentajan tarpeen puolustella ratkaisujaan
lukijan edessä?

Kesäsateen varsin rikkinäisiä henkilöhahmoja pidettiin uskottavina ja
rehellisinä. Henkilöhahmoista keskusteluun nousivat erityisesti perheen äiti
(äidin lähtemisen uhka, rikkonaisuus, identiteetin häilyvyys), Jeanne-sisko
(Mikä on hänen roolinsa romaanissa? Miten hän suhteutuu äitiin ja
Ernestoon?), Ernesto-veli (lapsuus vs aikuisuus, eksistentialistinen tuska,
turhuuden käsite) sekä Erneston opettaja, jota muun muassa spekuloitiin
kirjailijan itsensä samastumiskohteeksi. Erityisen paljon pohdimme Jeannen
ja Erneston välistä suhdetta. Miksi romaanissa esitetty insesti on jossain
määrin helppo ohittaa vain osana kerrottua, fiktiivistä tarinaa? Millainen
suhde vallalla, seksillä, väkivallalla ja insestillä on toisiinsa?

Henkilöhahmojen kautta keskusteluun nousi myös intohimo. Onko kaikilla
ihmisillä intohimoja elämässään? Mitä tapahtuu, jos niitä ei ole? Kuinka
intohimo ylipäänsä yleensä ymmärretään: onko se jotakin subjektiivisesti
tavoiteltavaa vai kenties merkki ihmisen epävakaudesta? Yleisesti ottaen
kirjailijan todettiin suhtautuvan henkilöhahmoihinsa suurella lempeydellä.
Edes lapsiaan kaltoin kohtelevia vanhempia ei teoksessa mitenkään suoraan
tuomita vaan heitä ja heidän -toki kyseenalaisia- valintojaan pikemminkin
ymmärretään.

Seuraavan kerran tapaamme tiistaina 10.1.2006 klo 18.
Teresan ehdottamista kirjoista äänestimme seuraavaksi kerraksi luettavaksi
Samuel Beckettin teoksen Molloy. Ensi kerralla kirjaa ehdottaa Riina.

Viettäkää hyvät joululomat & nähdään tammikuussa!
-Tarja

Max Frisch: Homo Faber (20.10.2005)

 

08.11.2005 - 23:57

Hei Luotaajat ja Luotaajuutta harkitsevat!

Tässä Lauran tiivistelmä viime tapaamisesta ja tiedot seuraavasta (Laura ei
saanut nettiselaimen takia mailiosoitteita kopioitua, joten lähetti äsken
viestinsä minulle). Aloitamme siis klo 18.

Lukuaikaa on nyt jäljellä vain kaksi viikkoa, mutta kirja on lyhyt ja
suureksi osaksi harvaa dialogia, joten toivottavasti kaikki kiinnostuneet
ehtivät kuitenkin lukea.
Katriina

----- Edelleenlähetetty viesti lähettäjältä Laura Reimaa
eli, tässäpä viimekertaisen tiivistelmä:
luettavana oli sveitsiläiskirjailijan max frischin teos homo faber, joka
asettaa miehisen rationalistimaailmankuvan rankkaan analyysiin.
paikall olivat katku, riina, tarja, leea ja laura,
Riinan kommentteja:
- kiinnostus kasvoi lukiessa
- sai alkuksi huonomman käsityksen
- homo faber oli rasittava stereotyyppi

Tarja:
- hyvillään että tuli luettua
- kiinnostava henkilöhahmo
- samaistui lentotilanteeseen
- kieliasun suomennokset herättivät keskustelua
- kirjassa vastenmielinen kasni
- keskustelu maxwell demonista, josta faber oli tekemässä väikkäriä
(kaaoksen vastustus)

Katku:
- ihmetteli, minkälainen faber oikeasti on
- kirja esittää poikkeustilaa
- tottumaton kirjoitustyyliin
- febrin afrikkavastaisuus herätti keskustelua
-  faber-yliannostus
Laura ja Leea oli lukeneet kirjan koulussa ja analysoineet sitä puhki n 2
kouluvuotta.
Faber selkeästi ristiriitainen persoona. Minkälainen loppu? Kuoleeko faber
vai ei?

pohdittiin miksi kirjaa luetaan koulussa (nais-mies-vastakohta?
stereotypiat? insesti? monitasoinen teos? 1960-luvun 'ajankohtaisteos'...?)
jos filmatisoitaisiin, ketkä näyttelisivät? onko faber komea? entä
nasihenkilöt? kannatusta saivat tom hanks, bill murray, meryl streep ym...
lyhyestä virsi  kaunis, enpä koskaan ole tiivistelmistä  pitänyt, joten
tässäpä seuraavalle tapaamiselle lukemista:
marguerite duras "kesäsade", v.2002, 176 sivua

seuraava tapaaminen 22.11. Tarjalla, Teresa ehdottaa kirjat.
terkuin
Laura

Dietrich Schwanitz: Sivistyksen käsikirja (13.9.2005)

 
13.09.2005 - 23:44

Luotaajat kokoontui tänään kiitettävän monilukuisesti: paikalle tuli peräti
kahdeksan keskustelijaa (Riina, Laura, Tarja, Teresa, Jenni, Mkpaa, Pauliina
ja minä), joista lähes kaikki olivat lukeneet Sivistyksen käsikirjan.
MIelipiteenvaihto oli vilkasta.

Monia teoksen tyyli ärsytti, vaikka sen provosoiva asenne olikin
(toivottavasti) tietoisesti valittu. Joka tapauksessa päädyimme siihen, että
kirjoittajan sivistyskäsitys on armottoman kapea. Miksei muka
luonnontieteellinen perustietämys kuulu yleissivistykseen? Entä käytännön
elämässä oleelliset alat, kuten ravitsemustietämys, tai toisaalta
ruuanlaitto kulttuurina? Närästystä tai vähintään kummeksuntaa herätti myös
esim. jyrkkä käsitys television hyödyttömyydestä ja välillä
eksplisiittisestikin ilmaistu, koko ajan taustalla vaikuttava ajatus, että
lukeminen on ainut tai ainakin selvästi paras tapa oppia. Totesimme, että
kirjoittajan asenne on hyvin Eurooppa-keskeinen, ja eri maiden esittelystä
päätellen hyvin Saksa-keskeinen - maailman tuntemukseksi riittää näemmä
Englannin, Ranskan, USA:n, Sveitsin ja Itävallan kulttuureita koskevien
stereotypioiden sisäistys.

Perustavanlaatuisia kysymyksiä on myös se, miksi on niin tärkeää antaa
itsestään sivistynyt kuva, jopa silloin kun ei oikeasti asioista tiedä.
Kirjoittajan mukaan sivistys on peli, jossa oleellista on esittää
sivistynyttä. Ehkäpä todella sivistyneen henkilön ei kuitenkaan tarvitse
salata tietämättömyyttään, eikä näytellä mitään? Ja jos taas ei vielä ole
todella sivistynyt, niin eikö tärkeämpää olisi pyrkiä sivistymään (mihin
hyvä ensi askel on tietämättömyytensä paljastaminen ja tietävämmiltä
oppiminen) kuin teeskennellä tietävää? Kirjoittajan oma asenne vaikuttaa
hyvin ristiriitaiselta, sillä johdannon ja teoksen välillä ammotti kuilu
sivistyskäsityksen suhteen; johdanto lupasi viisaampaa näkemystä kuin itse
teos tarjosi. Joka tapauksessa saimme paljon uutta pohdittavaa.
Luettavaksi tekstiksi valitsimme Lauran saksalaisehdotuksista romaanin Homo
faber. Sen on kirjoittanut Max Frisch vuonna 1957. Kirjan saa
suomenkielisenä Kaupunginkirjastosta, ja alkukielisenä esim. lainaan
Lauralta. Sivuja on noin kaksi sataa. Teos kertoo Unesco-insinööri Walter
Faberista, jolle selviää, ettei maailma olekaan aivan niin rationaalinen
kuin insinöörimme on olettanut. Laura on perehtynyt teokseen syvällisesti jo
ennalta ja voi johtaa keskusteluamme. Seuraavan kerran kirjaehdottajana
toimii Tarja.

Syysflunssan aiheuttamasta luotaajien lakoamisesta ja Wienin-matkoista
johtuen Jaja-siskot-leffailtaa päätettiin siirtää eteenpäin. Katsommekin
elokuvan 27.9. klo 19.30 samassa paikassa kuin suunniteltiin, eli Viisissä,
Satakuntatalolla. Mukaan voi tulla ilmoittamattakin, mutta voi myös mailata
allekirjoittaneelle, etenkin jos kaipaa tulo-ohjeita.

Lukuintoa,
Katriina

Virginia Woolf: Oma huone (11.8.2005)

 
13.08.2005 - 23:42

Tapasimme eilen Katriinan luona ja puimme Virginia Woolfin teosta Oma
huone. Paikalle tuli vain neljä Luotaajaa, joista kolme oli lukenut
teoksen. Yleisesti Omaa huonetta oli pidetty mielenkiintoisena, joskin
Lauran mielestä teos juuttui samaan aiheeseen/näkökulmaan hiukan liikaa, ja
olisi kaivannut "vastaväittelijää". Riinaa teos viehätti, mutta hän myönsi
Lauran kritiikin oikeutuksi – kyse oli läpi kirjan samasta aiheesta ja
naisen näkökulmasta, joskin teoksen ilmestyessä se oli varmasti radikaali
työ. Myös Oman huoneen muoto/eteneminen sai etenkin Lauralta hiukan
kritiikkiä. Katriina piti siitä, että kirja oli työprosessin kuvausta
(esitelmän "Naiset ja kirjallisuus" valmistelua), mutta pohti, onko
Virginia Woolf itse esimerkki kritisoimastaan epäkohdasta – naisten
koulutuksen puutteen vaikutuksesta ajatteluun ja kirjoittamiseen. Toisaalta
tajunnanvirtamaisuus ja siihen kuuluva poukkoilu oli todennäköisesti
useimmiten tietoinen valinta.

Riina luki kirjaa "kiukunsekaisin tuntein", kokien myötätuntoa tuon ajan
naisia kohtaan. Kirja sai hänet puimaan naiseutta ja tasa-arvoa oman
äitinsä kanssa käydyissä keskusteluissa, ja inspiroi jopa Riinan töissä
pitämää puhetta, johon hän sisällytti lainauksen "Ihminen ei voi ajatella
hyvin, rakastaa hyvin, nukkua hyvin, jollei ole syönyt hyvin". Myös muut
Luotaajat pitivät lausetta viisaana, ja se innosti meidät pohdiskelemaan
köyhyyden ja materiaalisten ongelmien vaikutusta henkisiin saavutuksiin.
Lauraa olisi kiinnostanut tietää, millainen esitelmöitsijä Woolf itse oli –
liian perinpohjainen, tylsä pohdiskelija vai hyvin innostava? Entä pitikö
Woolf ikinä tuota "Naiset ja kirjallisuus" –esitelmää, vai oliko kyse
fiktiivisestä esitelmänteosta? Mietimme myös, miten esitelmän aiheena ei
nykypäivänä voisi olla noin valtavan laajaa otsikkoa; tänään ongelmana ei
onneksi olisi löytää naispuolisia kirjailijoita, vaikka monet muut kirjan
käsittelemistä epäkohdista edelleen saattavatkin olla olemassa. Katriina
tosin oli sitä mieltä, että pienellä muutoksella otsikko saattaisi edelleen
olla tarpeeksi rajattu ja yleisesti hankalana työnä pidettävä:

Afrikkalaiset naiset ja kirjallisuus. Afrikkalaisten naisten valtavasta
lukumäärästä huolimatta harva länsimaissa tai Afrikassakaan osaa
esimerkiksi nimetä yhtään afrikkalaista naiskirjailijaa.

Loppuillasta pohdimme yleisemmin naisena ja miehenä olemista, ja päädyimme
siihen, että nykypäivänä naisena olo saattaa kuitenkin olla helpompaa kuin
miehen roolin täyttäminen. Miehiä stressaa edelleen usein "vaatimus" (ehkä
vain itse itselle asetettu)  ansaita, tietää, osata ja uskaltaa enemmän
kuin tyttöystävänsä/vaimonsa. Puhumattakaan siitä, että "on oltava" pidempi
ja fyysisesti vahvempi, eikä sovi itkeä. Naisten sen sijaan sallitaan
nykyään ehkä vapaammin olla kovia tai herkkiä, uranaisia tai kotiäitejä jne.
Kaikkein eniten meitä jäi Omassa huoneessa mietityttämään seuraava
monimerkityksinen lausepari: "... ja ajattelin, miten epämiellyttävää on
joutua suljetuksi ulkopuolelle; ja ajattelin, miten on ehkä pahempaa joutua
suljetuksi sisäpuolelle". Riinalla ja Lauralla oli eri näkemys (tai useita
kilpailevia näkemyksiä) vastaukseksi Katriinan kysymykseen siitä, keitä tai
mitä sisäpuoli ja ulkopuoli tarkoittavat. Naisia vai miehiä, marginaalia ja
valtaväestöä, ja miten päin?

Luettavaksi tekstiksi äänestimme Katriinan ehdotuksista Sivistyksen
käsikirjan. Teoksen on kirjoittanut saksalainen tohtori Dietrich Schwanitz.
Kyseessä on vaihteeksi ei-fiktiivinen, mutta kuitenkin yhden ihmisen
sujuvasti ja taidokkaasti kirjoittama, paljon keskustelua aikaansaanut
kirja, ei siis mikään tylsä tietosanakirja. Teoksen runsaasta sivumäärästä
johtuen luemme vain osan: Kirjan 2. osasta otsikolla "Taidot"
johdannon "Johdatus sääntöihin jotka ohjaavat sivistynyttä kanssakäymistä"
sekä luvut 2.-5., eli "Kirjojen ja kirjoituksen
maailma", "Kulttuurintuntemusta kansainväliseen
kanssakäymiseen", "Älykkyys, lahjakkuus ja luovuus" sekä "Mitä ei kuulu
tietää". Nämä luvut löytyvät sivuilta 474-525. Luettavaa kertyy siis vain
52 sivua (+ johdanto), joten ajanpuutteen takia kenenkään ei pitäisi olla
pakotettu jäämään pois ensi kerran Luotaajista.

Paikalle aikovia pyydetään ilmoittautumaan Riinalle viimeistään kaksi päivää ennen tilaisuutta.
Muistattehan mainita mahdollisista poikkeusruokavalioista.

Runsaslukuista pohdiskelijajoukkoa syyskuun kokoukselle toivoen,
Katriina

Tässä vielä pari linkkiä seuraavan kerran kirjavalintaan tutustumiseen, tosi lyhyt ja hiukan laajempi vaihtoehto:

http://www.akateeminen.com/search/tuotetieto.asp?tuotenro=951-20-6356- 5&language=0

http://samarium.credo.fi/cgi-bin/uskonet/weblehti.exe? Newsp=kk&Date=040115&Depa=kirkonkirjat&Model=kehys.html&ID=&story=sivistys.t xt

V.S. Naipaul: Elämän kuva (27.6.2005)

 

28.06.2005 - 23:41

Maanantaina Kaivopuistossa kokoontuivat Pauliina, Riina, Tintti Anja ja
Mira. Luettavana oli V. S. Naipaulin Elämän kuva, joka kertoo
intialaissyntyisen Willien taustasta sekä elämästä Lontoossa ja tarkemmin
määrittelemättömässä Afrikan maassa (Mosambik?). Elämän kuva on kertomus
juurettomuudesta ja ulkopuolisuudesta: Willie on länsimaistunut, muttei
kuitenkaan syvällä sisimmässään.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen: se alkaa ja loppuu tarinaan. Alussa isä
kertoo Willien syntymää edeltäneistä tapahtumista ja omasta nuoruudestaan.
Keskimmäinen osa kertoo Willien lapsuudesta ja opiskelusta Lontoossa. Ennen
kolmatta osaa, jossa Willie kertoo sisarelleen ajastaan Afrikassa, kerronta
nopeutuu ja hypätään vuosien yli muutamalla lauseella. Jokaisessa jaksossa
on oma tunnelmansa. Ehkä siksi osa pitikin enemmän lopusta, osa alusta.
Aika kuluu epätasaisesti. Välillä tulee suuria hyppäyksiä tai asioita
kerrotaan takautuvasti.

Kirjasta pidettiin erityisesti siksi, että kerronta oli sujuvaa ja piti mielenkiinnon yllä loppuun asti. Lopussa jäimme kaipaamaan tarinalle päätöstä. Myös englanninkielinen nimi, Half a life, sai meidät arvelemaan että Willien elämästä puolet on vielä kertomatta. Yhtäkkinen lopetus toisaalta korostaa viimeisiä lauseita, joissa Willie toteaa ettei ole elänyt todella omaa elämäänsä. Kirjan suomenkielinen nimi viittaisikin siis elämättömään elämään - vain kuvaan elämästä.

Willie todettiin aloitteettomaksi odottajaksi, joka menee sinne minne
tapahtumat kuljettavat. Mikään ei kummemmin tunnu liikuttavan häntä, vaan
hän ottaa kaikki suuret käännekohdat elämässä (muutot, kirjan
julkaiseminen) tasaisesti. Willie ei näytä kotiutuvan minnekään vaan kun
asiat alkavat sujua liian hyvin, hän vaihtaa maisemaa. Kirjassa on ainakin
viisi jaksoa, joissa Willien lähipiiri vaihtuu täysin toiseksi. Hän ei
esimerkiksi pidä yhteyttä Intiaan lähtönsä jälkeen. Lontoossa hän hylkää
opiskelukaveri Percyn boheemipiirit alettuaan novellien kirjoittamisen.
Sitten Willie lähtee odottamatta Afrikkaan rakastettunsa Anan mukana. Noin
kymmenen vuoden päästä Willie alkaa pettää Anaa paikallisessa ilotalossa.
Lopuksi, aivan yhtä odottamatta kuin tulikin, Willie lähtee Afrikasta
Saksaan sisarensa luo. Kirjassa oli siis paljon sivuhenkilöitä, joista
mieliimme oli jäänyt erityisesti vanha nainen Willien ja Anan
tuttavapiiristä Afrikassa. Ennen sisällissotaa hänellä oli vaikutusvaltaa
maaseudun eliitin pienissä piireissä, koska hänen uskottiin voivan
ennustaa. Mietimme vastaako vanhan rouvan uskottavuudeen romuttuminen
ympärillä tapahtuvaa yhteiskunnallista romahdusta.

Seuraavaksi kirjaksi valittiin Virginia Woolfin Oma huone. Tapaamme 15.8.
Sibeliusmonumentin luona.
(edelleenlähetetty viesti, laatija Mira)

Peter Hoeg: Lumen taju (7.4.2005)

 

07.04.2005 - 23:48

Käsittelyssä oli Peter Hoegin Lumen taju. Mukana olivat vain Anja, Mira ja 
tarjoiluvastaavasihteeri-Riina. Keskusteltavaa  riitti silti ja varsinkin
Anja toi esille mielenkiintoisia symbolistisia näkökulmia.

Lumen tajun päähenkilö on Smilla Jaspersen ja kirja etenee pienen pojan
murhatutkimuksista Grönlantiin ja lähelle koko maailman tuhoa. Sankaritar
Smilla ratkaisee murhan ja seikkailee muutenkin hyvin jännittävien
tapahtumien keskellä. Se että kirjan kirjoittajana on mies, näkyy
mielestämme kirjan väkivalta- ja tunnekuvauksissa. Smilla tarkkailee
tunteitaan kuin ulkopuolelta ja toteaakin eräässä kohdassa:  "Tunteiden on
virrattava vapaasti, jotteivät ne samentuisi". Lumen tajun tunnelma toi
mieleen aikaisemmin Luotaajien lukeman Hannu Raittilan Venetsiasta kertovan
kirjan: samalla tavalla molemmissa uhka on mukana läpi kirjan, mutta mikä
se uhka on, on kerrottu epämääräisesti. Lumen tajussa vastakkain ovat
länsimaaalainen Tanska ja Grönlanti, viimeinen alkuperäiskansan tyyssija.
Monet kirjan henkilöistä tuntuvat epätodellisilta ja niiden merkitys
piileekin juuri niiden symboliikassa. (Profeetta) Esajaksen kuollessa
kirjan alussa sinetöityy kaikkien inuittien kuolema. Ja vaikka Smilla
vihaisikin länsimaalaisuutta, ei hän voi kuitenkaan kieltää joitakin sen
hyviä puolia. Sopeutuminen vain on vaikeaa, mutta eteenpäin on mentävä,
tunteiden on annettava virrata vapaasti.

Seuraavan kerran Luotaajat tapaavat Miran luona. Kahden viimeksi luetun
mieskirjailijan kirjan jälkeen seuraavaksi luetaan Tiina Pystysen
Häpeähäkki. Jos mielestäni joku tärkeä henkilö ei ole sähköpostilistalla,
laita meiliä eteenpäin.

Luotausterkuin
Riina

Mika Waltari: Johannes Angelos (6.3.2005)

 
07.03.2005 - 23:40

Eilen Riinan luona viisi luotaajaa keskusteli Mika Waltarin Johannes
Angeloksesta (ja paljosta muustakin) intensiiviset kolme ja puoli tuntia.
Suurin osa oli, tavallisuudesta poiketen, lukenut koko romaanin, ja kaikki
enemmän tai vähemmän myös pitivät siitä.

Keskustelimme paljon romaanin henkilöhahmoista ja erityisesti
päähenkilöstä. Angeloksen olimme kokeneet vähän juurettomana ja
saamattomana filosofina, ja osa piti Johanneksen rakastumista Annaan hieman
epäuskottavana vanhan miehen hurahtamisena. Pohdimme, olisiko Johanneksella
ollut jonkin sortin ikäkriisi - puhuihan hän paljon elämän syksystä. Elämän
syksy nivoutui myös vanhan ajan loppumiseen ja uuden alkamiseen. Uutta
aikaa romaanissa edusti saksalainen teknikko Grant, joka oli rationaalinen
tiedemies.

Johanneksen ja Annan suhde oli huumaa; he eivät ymmärtäneet toisiaan kuin
fyysisesti, ja jo kirjan keskivaiheilla tuli selväksi, ettei suhteella
olisi tulevaisuutta. Annaan törmääminen sekoitti jo valmiiksi levottoman
Johanneksen, joka kuitenkin oli elänyt entistä elämäänsä määrätietoisesti.
Annaa pidimme vahvana persoonana, jonka hahmo kehittyi romaanin kuluessa.
Muuten Waltarin naiskuva tuntuu olevan suhteellisen suppea. Hän nostaa
kyllä naiset jalustalle, mutta samalla ne jäävät hieman epätodellisiksi
hahmoiksi. Toisaalta naisia on vaikea löytää historian lehdiltäkään.
Romaani kuvasi murrosajan tapahtumia. Keskeisessä asemassa olivat
sotavarustelut, juonittelut ja taistelu. Ne loivat kauhun tunnelmaa, ja
kirja voidaankin nähdä allegoriana toiselle maailmansodalle - Waltari
tuntuu olevan mielistynyt kuvaamaan kokemaansa sota-aikaa siirtämällä
todella tapahtuneet asiat kauas menneisyyteen, jolloin niiden
käsitteleminen saattaa olla helpompaa. Romaani kuvasi myös idän ja lännen
kohtaamista; kolmen erilaisen uskonnon rajamaata. Kirjan lopussa alkoi
Konstaninopolin turkkilainen aikakausi; turkkilaiset kuitenkin soivat
kaupunkiin jääville alemman luokan kreikkalaisille uskonnonvapauden. Oliko
tämä uuden ajan merkki?

Johannes Angeloksessa viehätti paitsi sen historiallisuus, todelliset
tapahtumat ja ihmiset, tietysti myös rakkauden lupaus. Kuoleman kuvaus
koettiin väkevänä ja tarpeellisena, toisaalta esim. Annan yht´äkkinen
poismeno yllätti lukijan. Waltarin hahmot ovat usein menestyviä, kauniita,
ihannetyyppejä, jotka saavat olla mukana maailmanhistorian merkittävimmissä
tapahtumissa. Waltarin rakkaus on hyvin fyysistä - "Ilman himoa ei voi olla
rakkautta." totesi Angeloskin monesti. Näistä syistä Waltarin romaaneihin
on kai niin helppo myös hurahtaa... Satumaailmaan.

SEURAAVA LUOTAAJAT: torstaina 7.4 KLO 18 tapaamme jälleen Riinan luona.
Käsiteltävänä on Peter Hoegin Lumen taju, rohkean naisen seikkailu
mystisessä Grönlannissa. Seuraavan kerran sihteeri on Riina ja kirjoja
esittelee Anja.

Luotaamisiin!
terv. Pauliina

Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille (30.1.2005)

 
31.01.2005 - 23:38

Kokoonnuimme eilen luonani Meri-Haassa ja puimme satoa
teoksesta Linnunradan käsikirja liftareille. Paikalla olivat
allekirjoittaneen lisäksi Riina, Anja ja Mira. Kaikki eivät olleet
lukeneet kirjaa (kokonaan), mutta silti syntyi syväluotaavaa keskustelua.
Totesimme, että scifi-klassikoksi tai jopa -parodiaksi nimetty liftarin
opus oli aika poikamainen ja hauska teos. Se sisälsi paljon
yksityiskohtia, jännittävää rekvisiittaa, jota lukiessa yritti ehkä
analysoida liiankin tarkkaan. Ehkäpä kaikkea ei ollut tarkoitettu
tajuttavaksi! Jotkut yksityiskohdista olivat hyvinkin hauskoja;
esimerkiksi pyyheliina, joka oli linnunradan liftarin eräänlainen
statussymboli, vrt. nykymaailman reppureissaajan tietynmerkkiset
vaelluskengät.

Muutamat olivat lukiessaan pohtineet kirjan sävyä; paikka paikoin se
vaikutti vähän vanhentuneelta. Totesimme, että kirjailija oli jättänyt
opuksensa osin hyvin pinnalliseksi kuvaukseksi toisenlaisesta maailmasta.
Tulevaisuutta lienee parempi kuvata ympäripyöreästi, jos toivoo, että
kuvausta luetaan tulevaisuudessakin! Joku huomautti, että kirjassa
käsiteltiin paljon samoja asioita kuin omassa todellisuudessamme ja näki
kirjan heijastumana tästä meidän maailmamme menosta. Esimerkiksi maan
raivaaminen moottoritien edestä näyttäytyi tällaisena paralleelina.
Parasta kirjassa olivat jonkun mielestä 'epätodennäköisyydet'.
Hiirikohtaus vei jonkun ajatukset Helsingin rottaongelmaan (sanovat, että
täällä asuu yli miljoona rottaa!) Osaa oli pohdituttanut se, miten
sankarit aina välttyvät tuhoutumiselta. Käsikirjassakin oli monia
uskomattomia pelastumisia, kuten leijailevaan jalkakäytävään tarttuminen.
Opusta verrattiin Harry Martinsonin Anjaaraan ja mietimme myös sen asemaa
scifi-genressä.

Totesimme olleemme ehkä hieman liian tosikkoja kirjaa lukiessamme.
Luonnehdimme sitä eräänlaiseksi ajanvietekirjallisuudeksi, jonka teksti
oli kuitenkin rikasta. Kirjassa myös leikiteltiin kielen kanssa.
Loppukommentiksi heitettiin: "enimmäkseen harmiton".
Ensi kerralla nähdään viiden viikon päästä su 6.3. klo 16. Luettavana on Mika Waltarin Johannes
Angelos. Tulkaa paikalle, vaikka ette ehtisi kirjaa (kokonaan) lukea! Teos
on mahtipontinen 1400-luvulle sijoittuva rakkauskertomus, joka
yleisövihjeen mukaan on Waltarin paras teos. Seuraavan kerran sihteerinä
toimin taas minä (nyt tuurasin Tinttiä, joka tuurasi minua joskus...) ja
kirjoja ehdottaa Anja tai Riina, jos Anja ei pääse.
Mukaan saa pyytää lisää jengiä!

Luotaamisiin,
Pauliina