Carol Shields: Ellei (14.12.2015)

Paikalla Aino, Riina, Mirkka, Einari, Enni, Pauliina, Katriina, Tapio ja Kim

Kokoonnuimme Riinan luona ja pidimme sanalla pikkujouluja: vaihdoimme kirjalahjat ja joimme glögiä. Ruokakin oli tavallista juhlavampaa, kiitos siitä!

Luotasimme Carol Shieldsin kirjan Ellei. Suurin osa oli lukenut osan kirjasta ja muutamat kokonaan. Eräänä päivänä kirjan päähenkilön, kirjailija Reta Wintersin tytär Nora karkaa kotoa ja löytyy kaupungista istumasta kadunkulmassa mukanaan kyltti, jossa lukee "hyvyys". Tytär kieltäytyy keskustelemasta perheensä kanssa ja on muuttanut asumaan asunnottomien asuntolaan.

Kirja oli alussa oli varsinainen keskiluokkaisuuden kuvaus – päähenkilöllä ei ole koskaan ollut mitään vaikeuksia, ennen kuin tytär muutti yhtäkkiä kadulle asumaan. Kirjassa oli mielestämme pohjavirtana enimmäkseen arjen teemoja. Reta saa katastrofinsa keskellä voimaa perheenäitinä toimimisesta, siivouksesta ja päivittäisestä ruuanlaitosta. Päähenkilö lohduttautuu siis kotitöiden rutiinilla. Kotitöiden kuvaukset herättivät luotaajissa paljon siivouskeskustelua – voiko siivoaminen olla voimauttavaa?

Kirja oli nopea lukea, mutta kuitenkin näimme siinä olleen painavaa asiaa. Huolen kuvaus oli aitoa ja siihen oli helppo samaistua. Meistä on tärkeää, että naisten ajatuksista ja arkipäivästä saa kirjoittaa. Carol Shields kirjoittaa yleensäkin feministisistä aiheista. Kirjailijan kirjoittamisesta kirjoittaminen jakoi mielipiteitä, joidenkin mielestä se perusteli feminististä teemaa ja sen vaikeutta, mutta toisten mielestä se oli (kirjan tylsyyden) selittelyä.

Päähenkilön sisäistä maailmaa miettiessä, tuli väkisinkin mieleen, että kanadalainen mentaliteetti on samantyylinen kuin suomalainen, vaikuttaisiko tähän ilmanala?

Kirjan tunnelma oli riemastuttavine väliotsikoineen kepeä. Vertailimme englanninkielistä alkuperäisteosta ja suomenkielistä käännöstä ja huomasimme, että  Since-väliotsikko oli käännetty "sillä välin", jota ihmettelimme – käännöksen ero saattoi liittyä tekstin sisältöön, ehkäpä se oli oikeampi käännös.

Kirjasta jäi hieman väliteoksen tunnelma, sitä olisi voinut laajentaa. Miten muut asuntolan asukkaat? Heidän mukaan ottamisensa olisi vienyt teosta yhteiskunnallisempaan suuntaan.

Päähenkilön huolenpurkukirjeet muistuttavat All Male Panel:in juttuja. Ne olivat ironisia miesten ylivaltaa vastaan. Meistä oli harmi, ettei päähenkilö koskaan lähettänyt niitä!

Korallia ja suolakiteitä, afrikkalaisen runouden antologia (15.11.2015)

15.11. luotasimme Katriina Ranteen suomentamaa Afrikkalaisen runouden antologiaa Korallia ja Suolakiteitä. Kirjan paksuus eli hyvien runojen lukuisuus toi haasteita paitsi tarinaan uppoutumista kaipaavalle lukijalle myös runojen analyysille. Runojen lukemiseen Katriinalla olikin meille pari ohjetta: voi lukea vain yhden runon päivässä, joka päivä, tai sitten voi lukea reippaasti monta runoa takertumatta ollenkaan moniin merkityksiin tai ajatukseen ymmärsinkö jonkun runon.

Esipuhetta kehuttiin ja joku totesikin, että olisi voinut lukea esipuhetta koko kirjan verran. Myös lopun kirjailijaluettelo sai kehuja ja hyvä kehitys on myös seuraavaan painokseen tuleva runoluettelo alkuun.

Luotaustekniikaksi valikoitui aiheesta poukkoilevan yleiskierroksen jälkeen muutamien suosikkirunojen lukeminen ja niiden analyysi. Kokoelman nimi tulee Jean-Joseph Rabearivelon runosta sivulta 145. Se jätettiin tällä kertaa lukematta ja keskityimme aiemmin lukemattomiin runoihin.
Aluksi luin pitkän ja kirjan ainoan somalian kielestä käännetyn runon Kirjoitettiinko rakkaus verellä (Maxamed Ibraahim Warsame ”Hadraawi” s.116). Katriina kertoi meille sen sisältävän somalialaiselle (usein puhutulle) runoudelle tyypillisen loppuosan, jossa annetaan joku moraalinen ohje. Kauhistelimme hiukan runon kielikuvien hurjuutta. Länsimaiselle lukijalle hiukan yllättävää oli myös rakkausrunon viittaus yhteisöön, kun täällä kahden välisen rakkauden vaikutuksia sukuihin tai yhteisöön ei ole tapana ainakaan korostaa.

Keskustelimme myös runosta Ovi (s. 204) yhteiskunnallisten runojen osiosta Järisevä maa, järkkymätön toivo. ”Ovi ei päätä puolestasi. Se on vain ovi.” Runon ovi viittaa maasta lähtemiseen ja pohdiskelee lähtemisen ja jäämisen ongelmia. Kenialainen runoilija Alamin Mazrui onkin itse päättänyt lähteä Yhdysvaltoihin.

Yhdeksi kokoelman suosikkirunoilijaksi nousi eteläafrikkalainen Ingrid de Kok. Hänen runonsa Isä ei näyttänyt meille (s.283) luettiin ääneen. Rytmiä ja toistoa on José Craveirinhan runossa Tahdon olla rumpu (s.266). Hiukan monimutkaisempi, jotenkin karun kiihkeä rytmi syntyy sekin toistosta Mongane Wallu Seroten runossa Ofay-näkijä katsoo menneisyyteen (s.239). Katherine Getaon runo Nainen (s.81) luettiin myös ääneen ja sen myötä Riinakin tajusi kuinka Se =vesi (=lapsi) huutaa ja huutaa ja haluaa päätä pahkaa mereen äidin ollessa hiljainen ja äänetön kuin uni.


Seuraavaksi kirjaksi valitsimme Carol Shields: Ellei. Alustavasti sitä luodattaisiin tiistaina 15.12. klo 17 Kalasatamassa.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa (15.4.2015)

Kokoonnuimme Pauliinan luona Riinan, Janin ja allekirjoittaneen voimin. Mirkka saapui täydentämään joukkoa keskustelun loppuvaiheilla. Lisäksi mini-Luotaaja Einari oli innoissaan mukana; tosin sähköjohdot kiinnostivat häntä enemmän kuin keskustelu. (Enne?) ;)

Kaikki olivat lukeneet kirjan, ja kaikki olivat lukeneet uusimman, v. 2004 Arto Schroderuksen käännöksen. Tämäkin käännös oli vanhahtava, varmasti tarkoituksellisesti, ja vertailu Pentti Saarikosken v. 1961 käännökseen olisikin ollut mielenkiintoista.

Totesimme, että Sieppari ruispellossa on paitsi nuorisokirja mutta myös kuvaus nuoruudesta aikuislukijalle. Fiiliskierroksella kävi ilmi, että ennakko-odotukset olivat osalla olleet erilaisia: kirja ei ollutkaan niin radikaali! Teos oli mielestämme aikaansa sidottu – nykyaikana loppu olisi kenties toisenlainen? Päähenkilöön oli vaikea suhtautua neutraalisti, hänen toimintansa jopa nolotti, mutta toisaalta nuoruuden kuvaan pystyi samaistumaan omien kokemuksiensa kautta. Nuoruuden tuntemukset eivät ehkä olleetkaan kuudessakymmenessäneljässä vuodessa muuttuneet niin paljon kuin kirjassa käytetyt sanat.

Hilpeyttä olivat herättäneet useat sanavalinnat, jotka tuntuivat lisäksi toistuvan kirjassa jatkuvasti: falski, korni ja hervoton nuoruuden maailma. Kursivoituja sanoja pohdimme, mutta muistaakseni emme päätyneet niiden suhteen mihinkään lopputulokseen. Rytmin tuojia? Nuoren puheen erilaisuuden korostusta?

Sieppari ruispellossa oli kiehtova kuvaus yläluokkaisesta kapinasta, mielenterveyden ongelmista ja seksuaali-identiteetin etsimisestä. Päähenkilön kohtaamiset aikuisten kanssa olivat seksuaalisesti latautuneita; muistelimme erityisesti Antolinin kanssa vietettyä iltaa, junassa matkustaneen äidin kohtaamista sekä prostituoidun kanssa käytyä keskustelua. 

Oliko kirja myös amerikkalaisen yhteiskunnan mädännäisyyden kuvausta? Vähintään teos kuvasi maailman realiteetteja, ja pohdimme keskustelussamme myös yhteiskunnallisen aseman periytymistä. Olisiko päähenkilö todella voinut itse valita koulutuksensa ja tulevan uransa? Karkaaminen ei tuntunut todelliselta vaihtoehdolta, se oli kapinan merkki, epätoivoinen teko. 

Sieppari ruispellossa oli paikasta toiseen kulkemista, mikä liittyy sekin vahvasti nuoruuteen. Juurettomuus heijastui siis myös tällä tekstin tasolla. Paikat vilisivät, aika tuntui tiivistyneen. 

Pohdimme tietysti kirjan nimeä, ja ylistimme kaunista kohtausta, jossa väärinkuuleminen paljastui. Lisäksi selvittelimme amerikkalaisen koulujärjestelmän perusteita ja Salingerin elämää. Teos osoittautui pitkälti omaelämäkerralliseksi, ja saimme tietää, että samat päähenkilöt toistuvat kirjailijan muissakin teoksissa. Teemana hänellä tuntuu voimakkaasti olleen ajatus siitä, että lapset voivat toimia nuoren särkyneen mielen parantajina.

Sihteerinä toimi Pauliina

José Saramago: Kertomus sokeudesta (25.2.2015)

Luotaajat kokoontuivat 25.2.2015 Kimin luo Lauttasaareen keskustelemaan José Saramagon kirjasta Kertomus sokeudesta.

Paikalla olivat Einari, Jani, Katriina, Kim, Mirkka, Pauliina ja Riina

Heti alkukierroksella kävi selväksi, että kirja oli meistä monitasoinen ja -tahoinen. Useimpien mielestä sokeus oli allegoria jostakin, tarttuvasta sairaudesta tai sotatilanteesta.

Kirja oli pakko lukea kerralla tiiviin tajunnanvirtamoodin takia. Joskus kieli nauratti hirtehishuumorin takia, mutta tapahtumat, likaisuuden ja ulosteiden kuvaus ällöttivät, raskasta ja ankeaa elämää oli ahdistavaa lukea. Lakonisen toteava kirjoitustyyli kuitenkin auttoi jatkamaan loppuun saakka. Tapahtumien kauheutta oli etäännytetty banaalin kirjoitustyylin lisäksi jättämällä henkilöt nimeämättä.

Päähenkilön eli silmälääkärin vaimon tyyneys vaikeuksien edessä herätti ihailua. Hänen itsekkyytensä pilkahti vain siinä, ettei hän paljastanut heti näkevänsä, jotta ei olisi joutunut palvelemaan kaikkia.

Tekstissä oli paljon keskusteluita, pitkiä lauseita, Pilkun jälkeen isoja kirjaimia, ei aina johdonmukaisesti, Keskustelut sekoittuivat henkilöiden ajatuksiin ja juonen tapahtumiin, Eikä aina tiennyt kumpaa lukee, ajatusta vai tapahtumaa vai Henkilön Vastausta kysymyksiin.

Kertojalla oli mielestämme jännittävä ääni, kaikkitietävä, mutta joskus se muuttui me-muotoon. Kertoja oli vain harvoin moralisoiva, useimmiten vain toteava. Raportoiva tyyli sai lukemisen sujumaan ajattelematta tapahtumien kauheutta.

Pohdimme, saako katse käyttäytymään paremmin? Poikkeusolosuhteet saivat moraalin löystymään, lääkäri petti vaimoaan, sokeat varastivat toisiltaan, eivät järjestäytyneet, eivät siivonneet, eivät pitäneet huolta hygieniastaan vaan ulostivat käytävät täyteen (kun kukaan ei kerran näe sitä!), alistuivat sokean miehen heiluttelemaan aseeseen, sallivat joukkoraiskaukset. Pelkoko heitä esti vai vaikea tilanne? Tilanteen nopea kehitys kaaokseksi muistutti meitä kirjasta Kärpästen herra.

Ulkomaailmassa syö tai tule syödyksi -asenne oli vahvoilla, jopa näkevä lääkärin vaimo tuntee syyllisyyttä tästä julmasta pelistä. Hänen on kuitenkin oman itsensä ja oman laumansa vuoksi pakko sitä pelata.

Lääkärin vaimo: näkikö hän siksi, että ei pelännyt? Vai siksi että toivoi sokeutuvansa? Saramagon rinnakkaisteos Kertomus näkevistä kertoo lääkärin vaimon tarinaa vielä pidemmälle: hän tulee syytetyksi siitä, että hän näki.

Pohdimme, kehittyisikö ihmiskunta rotuna ilman näköä? Olisimmeko keksineet antibiootit, nauhurit tai radion? Olisiko taide tuoksu- ja tuntotaidetta? Myyräthän pärjäävät ilman näköaistia, mutta eivät kuitenkaan sivistysvaltiota vielä ole rakentaneet.

Kirjassa esiintyi sokea kirjailija, joka kirjoitti ilman apuvälineitä: Rivit poukkoilivat sinne tänne ja tekstit menivät toistensa päälle. Harjoitelkaa ihmiset kymmensormijärjestelmää, voitte sitten sokeuduttuannekin kirjoittaa.

Näppäimiin katsomatta raportin kirjoitti silmälasipäinen nainen

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1.2.2015)

Luotaamassa olivat Riinan luona emännän lisäksi Katriina, Pauliina, Mirkka, Jani ja Kim sekä pienluotaamassa Enni ja Einari.

Mukan tavasta kuvata Lapin luonnon karua kauneutta olimme pitäneet, useimmat myös proosan joukkoon sirotelluista runoista. Teos nauttii arvostustamme myös yleissivistävänä kuvauksena maaseutuelämästä sodanjälkeisessä Peräpohjolassa. Olimme lukiessamme jääneet maistelemaan osuvia kielikuvia ja hauskoja murresanoja kuten pörrö (pöljä, hullu).

Muilta osin kirja sai keskuudessamme hieman ristiriitaisen vastaanoton. Kolmeen keskeiseen teemaan, seksuaalisuuteen, uskontoon ja kuolemaan liittyvien rajujen ja raadollisten tapahtumien rehellisen oloinen ja mässäilemätön, paikoin inhorealistinenkin tallentaminen oli saanut jotkut lukemaan melko neutraalilla otteella. Jotkut taas olisivat juuri läpitunkevan rumuuden takia saattaneet jopa jättää kirjan kesken, ellei se olisi ollut lukupiirikirjana.

Itse jäin miettimään, oliko Mukan uskonnollisuuden kuvaus orgioineen ja hyväksikäyttöön taipuvaisine matkasaarnaajineen pelkkää lestadiolaisiin kohdistettua provokatiivista fiktiota ja kaksinaismoralismin pilkkaa vai suorastaan 60-luvun paljastusdokumentti. Päädyimme pohtimaan, miten usein uskonnollisissa tilaisuuksissa päädytään seksuaaliviritteiseen transsiin ja miten on mahdollista, että nimenomaan syntien tunnustamisen yhteydessä voidaan tinkiä vielä yksi paikan päällä tehtävä lisäsynti samaan armopakettiin.

Seksuaalisuus on hetkellistä kiimaa. Merkityksellisimmästä suhteesta tarkimmat lukijat olivat sentään löytäneet häivähdyksen pitkäkestoisempaakin lämpöä. Toisaalta kohta, jossa päähenkilö, nuori nainen, päätyy käyttämään seksuaalisesti hyväkseen hädin tuskin teini-ikäistä poikaa, aiheutti pettymisen päähenkilöön ja herätti keskustelun siitä, onko kyseinen teko yleisen mielipiteen valossa nykyään tuomittavampi kuin oli julkaisuaikaan. Miten seksuaalisuuden normisto on ylipäätään muuttunut puolessa vuosisadassa?

Tiiviistä kyläyhteisöstä huolimatta teoksen hahmot ovat lopultakin kovin yksin. Naiset ovat vahvoja ja reheviä, he vuoroin lypsävät ja synnyttävät. Taajaan sivaltaa kuolema halki kylän, mutta koskettaa harvoja ja pian hallitsee vain sama luihin käyvä viima pimeältä selältä, jolta kalat ovat kaikonneet.

-Kim