Orhan Pamuk: Lumi (7.12.2014)

Tässä pieni koonta Mirkan, Kimin, Katriinan ja allekirjoittaneen keskusteluista, Einarin myötävaikutuksella.

Lumi on yleissivistävä teos länsimaisuuden rajalta, sekularismin ja imaamikoulujen Turkista. Karsin kaupunki Turkin itälaidalla, lumen tukkimien vuoristoteiden saartamana, tuntuu tapahtumapaikkana epätodelliselta hassunnimisine teehuoneineen ja vallankaappauksineen.  Lumisen maaseutukaupungin muutaman päivän tapahtumat sijoitimme johonkin talveen 1990-luvulla. Mietimme, onko Turkki muuttunut noista ajoista, onko köyhyys helpottanut, sähkökatkot vähentyneet, lämmitys parantunut, satelliittiantennit lopettaneet kaikkia yhdistävän Marianne -Salatut elämät- sarjan katselun?  Entä onko nainen vieläkin siellä vain ulkonäköä ja huolehtivaisuutta?

Pamukin rönsyilevä kerronta saattaa tuntua raskaalta, mutta kuvastanee hyvin romaanin turkkilaista kulttuuria. Erityisesti kohtauksessa, jossa laaditaan yhteistä tiedonantoa länsimaille, Pamukin lause jatkuu ja eksyy ja palaa hengästyttäen lukijaa aivan kuin olisi mukana tupakansavuisessa huoneessa imaamikoululaisten, vasemmistoaktiivien, kurdinationalistin ja huivinsa kohta riisuvan naisen mukana. Rönsyilystä Pamuk saa myös kritiikkiä: loppuratkaisu selviää jo melkein sata sivua ennen loppua ja kaikkitietävä kirjoittaja on välillä ärsyttävä paljastaessaan (tai pehmentäessään tai korostaessaan järkytystä) ennalta tapahtumisen kulkua. Runoilija Ka’n lopulliset motiivit jäävät lopulta arvailuksi (mustasukkaisuus?) turhankin täsmällisestä tapahtumien kuvailusta huolimatta.

Henkilöistä kaunis Ipek on ihailun kohde, mutta jää henkilönä etäiseksi. Päähenkilö Ka on säälittävä, eristynyt liian herkkä reppana, mutta myös jotenkin vilpitön romanttisessa rakkaudessaan.  Runojen ilmestyminen Ka’lle yhtäkkiä ja valmiina tuntuu hiukan epärealistiselta. Niinpä Pamuk päätti välttää niiden kirjoittamisen hävittämällä todistusaineiston juonen käänteisiin. Selvältä sarkasmilta tuntuivat Rajakaupungin sanomien ennalta kirjoitetut lehtijutut. Lumi kannattaa lukea.

Seuraava tapaaminen on pikkujoulukerta perjantaina 19.12. klo 17.30.: Tuo paketissa kirja hyllystäsi, ei kuitenkaan huonoa kirjaa, mutta josta kuitenkin haluat luopua.  Ota mukaasi myös joku runo keskusteltavaksi. Minä teen riisipuuroa. Tavataan siis meillä Kolmannella linjalla.

Riina

Isaac Bashevis Singer: Vihassa ja rakkaudessa (15.10.)

Riinan, Tapion ja uuden perheenjäsenen luona luotaamassa olivat talonväen lisäksi Johanna, Laura, Mirkka, Pauliina, uusi jäsen Kim sekä minä ja Enni. Keskustelu soljui, ja Singerin romaani oli sekä ihastuttanut että vihastuttanut. Päähenkilön nahjusmaisuutta kohtaan koettiin kuitenkin pääasiassa myötätuntoa, ja jäimme pohtimaan, mikä oli tehnyt hänestä moisen antisankarin, koska kuten teoksessa tuodaan jo alussa esille, hän on mm. hylännyt lapsensa ja pitänyt rakastajattaria jo ennen juutalaisvainon vuosia (kaksi vuotta heinäladossa taisivat olla ainoa aika, jolloin hänellä ei ollut lukuisia naisia, ja suhde Jadwigaankin oli tuolloin varsin epäromanttinen, keskittyen ruoan- ja jätteidenkuljetukseen).

Nykylukijalle tuntuu itsestäänselvältä, että kirjan henkilöhahmoista hyvin moni kärsii post-traumaattisesta stressireaktiosta, jolle ei kirjan kirjoitusajankohtana vielä ollut nimeä eikä terapiaa. Vaikka natsi-Saksan kauhuuksista on kirjoitettu valtava määrä romaaneja, Vihassa ja rakkaudessa onnistuu tarjoamaan näkökulman, jota kauan juutalaisvainojen jälkeen syntynyt lukija ei välttämättä ole tullut ajateleeksi: millaisia ihmisraunioita vainoista Yhdysvaltaan selvinneet ihmiset saattoivat olla.

Synkistä teemoista huolimatta Singerin romaani sisältää pientä ja kutkuttavaa huumoria, ja juonenkäänteet aimo annoksen ironiaa. Tuntuisi mahdottomalta jättää kirja kesken ja jäädä epätietoiseksi siitä, miten Herman, luiseva, nukkavieru ja vatsakivuista kärsivä Don Juanimme, selviää tilanteesta jossa hän on ajautunut naimisiin peräti kolmen eri naisen kanssa. Romaanin loppu jättää asiat juuri sopivasti mietityttämään, ärsyttämällä kuitenkaan täydellisen avoimella lopulla. Vihassa ja rakkaudessa käsittelee myös Jumalan olemassaolon mahdollisuutta ja erilaisia filosofisia kysymyksiä, ja Kimin selostus Singerin omasta "yksityisestä mystisismistä" valotti romaanihenkilöiden pohdintoja. Reippaiden juonenkäänteiden lomaan luontevasti asettuva eksistentiaalinen pohdinta ja valloittavan täynnä elämää ja ristiriitaisuuksia olevat sivuhenkilöt houkuttavat ainakin minua lukemaan lisää Singeriä, ja melkein ehdotinkin Orjaa seuraavaksi lukuvalinnaksemme. Siirrymme kuitenkin vuodenaikaan sopivasti Pamukin Lumi-romaanin maailmaan.


-Katriina

Zadie Smith: Risteymiä (19.8.2014)

Tapasimme 19.8.2014 Pauliinan luona puhuaksemme Zadie Smithin kirjasta Risteymiä. Paikalla olleet Riina, Pauliina, Johanna, ja Mirkka olivat kaikki lukeneet kirjan, kaikki 350 sivua. Tämä on kovin poikkeuksellista! Ilmeisesti kirja oli mukaansatempaava ja sujuva lukea. Olimme kaikki pitäneet kirjasta. Verrattuna Valkoisten hampaiden nokkeluuteen, tämä kirja oli kypsempi. Tosin on kirjailijakin nyt vanhempi.

Pohdimme paljon kirjan henkilöitä Natalieta, Frankia, Leahia ja Nathania. Erityisesti Natalie ja Frank pohdituttivat. Felixin tarinaa pidimme hieman irrallisena. Ehkäpä sillä haluttiin vääntää enemmän tunnetta Felixin kuolemaan? Tai ehkä Felixin rakastajatar oli yksi risteymä, tosin se ei risteytynyt muihin kirjan tapahtumiin.

Natalie sai mielestämme kaikki tavoitteensa läpi, hän oli todellinen suorittaja. Frankilla oli kaikkea paljon, rahaa, hyvä koulutus sekä komea ulkonäkö, mutta häneltä puuttuivat juuret. Negro-italo, joka on saanut opetusta latinassa, on niin erilainen kuin kukaan muu, että irrallisuuden tunnetta on vaikea välttää. Afrikan tuntemuskin oli vähäistä, Frank toisteli vain kliseitä Afrikasta. Natalien ja Frankin liitto perustui suorittamiseen, heille tuli arvojärjestyksessä ensin työ ja sitten lapset. Parisuhteen hoito ei tainnut tulla missään kohtaa.  

Frank oli kasvanut rakkaudetta, ja Natalie sääli häntä. Natalie ei huomannut, että hän on itse rikkinäinen eikä hänestä ole vastusta tai tukea Frankille. Jäätyään yksin liitossaan Natalie laittaa kaiken ranttaliksi. Kiinni jäätyään hän harkitsee itsemurhaa, mutta kävelee sittenkin nöyrästi takaisin kotiin ottamaan vastaan tekojensa seuraukset. Loppukohtauksen seuralainen Nathan edusti sitä, mitä Nataliesta olisi voinut tulla, jos hän ei olisi raatanut paremman elämän eteen. Jäimme miettimään, että tappoiko Nathan Felixin?

Kirjassa oli sekavuutta, liekö tarkoituksellista? Keisha muuttui Natalie-nimeksi, mutta nimenvaihdos selitettiin vasta sen tapahduttua. Tosin Keisha-nimi leimaa enemmän kuin Natalie, joten sosiaalisessa nousujohteessa olevalle naiselle järkevä valinta.

Mielestämme Frankin työ oli sopimatonta hänelle. Puhuimme siitä, kuinka pitkälle oikealla ulkonäöllä voi päästä liike-elämässä. Toisaalta huoliteltu ja kaunis miellyttää ja todella kaunis hätkähdyttää. Ulkonäön vaikutusta työelämässä ei voi kokonaan sulkea pois. Kauniiden ja komeiden on helpompi edetä kuin ulkonäöltään sopimattomien.

Leah. Leah ja Natalie menettivät luottamukselliset välinsä aikuisena. Oliko Leah saanut paremmin tavoitteitaan saavutettua vai luuliko Natalie vain niin? Lopussa ystävät löysivät toisensa taas. Mielestämme Leahin vastenmielisyys lapsia kohtaan saattoi kummuta liiallisesta painostuksesta. Kommentit kuten : “Oi miten kauniita lapsia saisitte” työkavereilta tai “Naisella on vain muutama hedelmällinen päivä” omalta aviomieheltä kääntyvät tarkoitustaan vastaan: Vaikka Leah oli naimisissa komean miehen kanssa, se ei tarkoita, että hänen kohtunsa olisi yleistä omaisuutta. Toisaalta: mieluummin sitä kuulee afrikkalais-eurooppalaisista lapsista ulkonäön kehumista kuin sitä toista puolta. Eikös täältä muuttanut yksi poliittikkokin Alankomaihin sen toisen puolen takia?

Kirjassa henkilöt käyttivät runsaasti huumeita. Ilmeisesti huumeiden käyttö ei ole Lontoossa niin suuri tabu kuin täällä Suomessa.

Seuraavaksi luemme Isaac Singerin Vihassa ja rakkaudessa ja tapaamme Riinan luona.

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus (11.6.2014)

Kolmen hengen voimin puistossa Paavalin kirkon kupeessa luotasimme Alice Munron novellikokoelman ensimmäisen ja viimeisen novellin. 

Muut olivat lukeneet novellit (muistaakseni), sihteeri ei, ja hänkin tarttuessaan tähän muistiinpanotehtävään noin kolme kuukautta luotaamisen jälkeen on unohtanut kaiken, mitä on puhuttu. Onneksi on pienen pieneen tyttären muistikirjaan raapustettu muutama lause ajatuksia.

Novellit olivat hyviä, se todettiin. Naisen rakkaus löytyi molemmista, mutta kyseenalaistimme sen, oliko kysymys itsestäänselvästi hyvistä naisista. Totesimme, ettei kukaan välttämättä aiheuta ikävyyksiä tahallaan; maailma vain on ja pienestä voi kaikki kääntyä päälaelleen. 

Novellit jäivät vähän avoimiksi. Pohdimme, onko kirja kokonaisuus ja puhuimme myös siitä, mikä erottaa novellin romaanista. Löysimme novelleista 50-luvun varovaisuutta, toisaalta pohdimme sitä, mikä oli totta, mikä ei.

Ehdotan, että vastedes sihteeriksi ei ryhdy henkilö, joka ei ole lukenut luodattavaa teosta. Tosin tässä tapauksessa ko. henkilö luki novellikokoelman jälkikäteen kokonaisuudessaan ja piti lukemastaan hyvin paljon. 

Jatketaanpa keskustelua kommenttiosastolla, jospa muilla on enemmän muistijälkiä näistä novelleista!

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu (2.5.2014)

Paikalla luotaamassa Mika, Mika, Laura, Minna, Mirkka, Pauliina, Pasi, Johanna, Riina, Katriina ja Veera

Tämänkertainen Luotaajien kokous pidetään Makkaratalon julkisolohuoneessa yhdentoista hengen voimin. Sohvaneliön keskellä olevan betonilaatan päällä on tarjolla haudutettua teetä sekä gluteiinitonta ympyränmuotoista syötävää pahvilautasilla. Salin toisessa päässä lähes kokonaan naisista koostuva sinkkujoogaryhmä venyy uusiin suhteisiin Dire Straitsin Brothers in Armsin avulla.

Useimmat ovat lukeneet kokoelman ainakin osittain. Lyhyen alkukierroksen jälkeen luemme vaikutuksen tehneitä runoja ääneen. Luotaajille tyypillisesti keskustelu rönsyilee laajasti eikä aiheissa pysytä kuin aluksi. Runojen nimet ovat kirjurin (Mika) keksimiä.

Pam aloittaa lämmittelykierroksen Joka kahdeksas sekunti – runolla (s. 80)
Runoja pariskunnan sisällä -teeman puitteissa Minnalle luetaan Me haluamme muistaa suoraan (s.84). Minna ilahtuu.

Kun rahat loppuu pidä juhlat  (s.105)
Runon museometafora herättää ajatuksia. Museo on lohduttava, turvallinen, tyhjä ja surullinen. Runossa nostetaan rakkaussuhteen muisto jalustalle ja vitriiniin, mutta korkataan kuitenkin sille viinipullo.

Vain kesy kissa kiduttaa saalistaan (s.73)
Keskustelua kotikissoista ja kissan käsitteestä sekä funktiosta ja eläinten inhimillistämisestä. Runo nähdään myös liiallisesta porvarillisuudesta varoittavana tekstinä.

Sinä et ole lause jolla esittelet itsesi  (s.69)
Puhe ihmisen työpaikan, ammatin ja asuin/syntymäpaikan suhteesta siihen mitä ihminen on, rahan merkityksestä ihmissuhteissa johtaa sivuraiteelle, joka päättyy vasta Anna Ankan jälkeen. Tämä on tsemppiruno. Joidenkin mielestä tämä runo vertautuu Lasimaalaukseen.

Onni on omistaa niin paljon että itkee  (s.65)
Kuolemattomuutta on julkaista väitöskirja. Välillä on haasteita neulomisen
kanssa. Kaulaliina on liian leveä mutta kuolema ei pelota. Pitääkö hautajaisissa itkeä?

Hän oli alusta alkaen väärä  (s.98)
Runon mies on otettu kuuluisuudestaan. Hänelle on käännetty sensuroitu versio. Ryhmä ylitulkitsee runoa innokkaasti ja kyselee kirjailijalta henkilökohtaisuuksia.

Kirjailijan rohkeutta kehutaan, hänet nähdään energiakeskittymänä, jolla on vahva sisäinen maailma. Kirjan runot luovat moniulotteisia liikkuvia kuvia pään sisälle.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (14.4.2014)

Luotasimme Puolikas keltaista aurinkoa -romaania Katriinan luona 14.4. Paikalla olivat emännän lisäksi Johanna, Riina, Laura sekä Mirkka. Kaikki olivat pitäneet teoksesta ja se oli koukuttanut lukemaan eteenpäin. Teos tuntui ajankohtaiselta sekä Ukrainan tilanteen että Nigeriassa jatkuvien väkivaltaisuuksien takia. Maavalinta oli ajankohtainen myös siksi, että Nigerian eteläosassa oleva Port Harcourt on Unescon valinta maailman kirjapääkaupungiksi (World Book Capital) vuodelle 2014.

Puolikas keltaista aurinkoa on mieleenpainuva romaani, ja vaikka suurin osa paikallaolijoista oli lukenut sen monta vuotta sitten ja jotkut juonenkäänteistä tai hahmoista olivat unohtuneet, moni yksityiskohtakin oli jättänyt pysyvän muistijäljen. Romaani sai pohtimaan sotaa, historiaa, traumoja ja sitä, kuka lähtee ja kuka jää.

Henkilöhahmoista kritisoimme hiukan Richardin yksiulotteisuutta sekä Oliannan ja Kainenen vastakkainasettelua. Ja vaikka romaani antoi vaikuttavan kuvan siitä, miltä sota tavallisista keskiluokkaisista ihmisistä todennäköisesti tuntuu, auttoiko se kuitenkaan ymmärtämään Biafran sodan syitä ja eri etnisten ryhmien välisiä konflikteja? Toisaalta yhdelle romaanille on ehkä epäreilua asettaa kauhean laajoja vaatimuksia; jo sodan tunnelman välittäminen, yksittäisten, hyvin samastuttavien henkilöhahmojen kohtalojen kertominen ja aiheen nostaminen puheenaiheeksi ovat hienoja saavutuksia (itse tarinan rikkauden ja kantavuuden ohella). Romaanista tietoa lukiessani päädyin sivuille, joilla pohdittiin kiivaasti, onko Adichie uusi Tolstoi, mutta ehkä Adichie saa olla ihan vain Adichie, ilman ainakaan muiden maiden menneisyyden painolasteja ja varmasti entistä upeampi kirjallinen tulevaisuus edessään.

Märta Tikkanen: Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (16.12.2013)

Viime viikolla kokoonnuimme Janin luokse luotaamaan Märta Tikkasen teosta  Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta. Paikalla olivat Jani, Riina, Mirkka, Jenni, Pauliina, Aino, Enni sekä vauva.

Vaikka olimme pääsääntöisesti pitäneet kirjasta, totesimme jo aiemmin havaitsemanne ilmiön: omaelämäkerrallisista keskustelua syntyy piirissämme yleensä vähemmän. Kenties se johtuu tunteesta, ettei toisen elämää tai kokemuksia voi ruotia samalla tavalla kuin tavallista kaunokirjallista romaania. Tapahtumat, tunnelmat ja kokemukset ovat kumminkin kirjoittajan näkökulmasta aitoja.

Kirjailijan kuvauksessa avioliitostaan on jotain inhimillistä ja vieläkin ajankohtaista. Kansien välissä oli liki kolmekymmentä vuotta avioliiton ylä- ja alamäkeä. Vuosiin kietoutuu teemoja niin rakkaudesta, kirjoittamisesta, lapsista, alkoholismista, feminismistä, sairastumisesta kuin ruomenruotsalaisista kulttuuripiireistä. Pariskunnan tapa käydä dialogia parisuhteestaan kirjojen välityksellä herätti myös kiinnostusta lukea joku toinenkin Tikkasten teos. Muutama meistä oli jo Vuosisadan rakkaustarinan lukenut aiemmin. 

Puhuimme myös kirjallisuuden kääntämisen haasteellisuudesta ja siitä, miten säilyttää käännöksessä alkuperäinen vire ja sävy.

Seuraava kirjaa valittaessa käytimme vaihteeksi Hesarin klassikkoautomaattia, jonka avustuksella kirjaksi valikoitui Aino Kallaksen Sudenmorsian. Tapaamme Riinan luona 6.2. Märta Tikkasen kirjan tunnelmiin palaamme vielä 13.3. ja menemme tuolloin Kansallisteatteriin katsomaan näytelmää Vuosisadan rakkaustarinat.

Henrik ja minä elimme suunnattoman lähekkäin, hengitimme samaa ilmaa, välillämme ei ollut lainkaan tilaa. Unelmamme että saamme nukahtaa ja herätä yhdessä, löytää toisemme yhteisissä lapsissamme oli täyttynyt, me voimme nähdä toisemme vuorokauden kaikkina aikoina, koskettaa toisiamme, olla yhdessä, puhua yötä päivää jos halusimme.

Silti tuntui kuin tukehtuisi.

Märta Tikkanen: Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta