Kolmen hengen voimin puistossa Paavalin kirkon kupeessa luotasimme Alice Munron novellikokoelman ensimmäisen ja viimeisen novellin.
Muut olivat lukeneet novellit (muistaakseni), sihteeri ei, ja hänkin tarttuessaan tähän muistiinpanotehtävään noin kolme kuukautta luotaamisen jälkeen on unohtanut kaiken, mitä on puhuttu. Onneksi on pienen pieneen tyttären muistikirjaan raapustettu muutama lause ajatuksia.
Novellit olivat hyviä, se todettiin. Naisen rakkaus löytyi molemmista, mutta kyseenalaistimme sen, oliko kysymys itsestäänselvästi hyvistä naisista. Totesimme, ettei kukaan välttämättä aiheuta ikävyyksiä tahallaan; maailma vain on ja pienestä voi kaikki kääntyä päälaelleen.
Novellit jäivät vähän avoimiksi. Pohdimme, onko kirja kokonaisuus ja puhuimme myös siitä, mikä erottaa novellin romaanista. Löysimme novelleista 50-luvun varovaisuutta, toisaalta pohdimme sitä, mikä oli totta, mikä ei.
Ehdotan, että vastedes sihteeriksi ei ryhdy henkilö, joka ei ole lukenut luodattavaa teosta. Tosin tässä tapauksessa ko. henkilö luki novellikokoelman jälkikäteen kokonaisuudessaan ja piti lukemastaan hyvin paljon.
Jatketaanpa keskustelua kommenttiosastolla, jospa muilla on enemmän muistijälkiä näistä novelleista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti