Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu (2.5.2014)

Paikalla luotaamassa Mika, Mika, Laura, Minna, Mirkka, Pauliina, Pasi, Johanna, Riina, Katriina ja Veera

Tämänkertainen Luotaajien kokous pidetään Makkaratalon julkisolohuoneessa yhdentoista hengen voimin. Sohvaneliön keskellä olevan betonilaatan päällä on tarjolla haudutettua teetä sekä gluteiinitonta ympyränmuotoista syötävää pahvilautasilla. Salin toisessa päässä lähes kokonaan naisista koostuva sinkkujoogaryhmä venyy uusiin suhteisiin Dire Straitsin Brothers in Armsin avulla.

Useimmat ovat lukeneet kokoelman ainakin osittain. Lyhyen alkukierroksen jälkeen luemme vaikutuksen tehneitä runoja ääneen. Luotaajille tyypillisesti keskustelu rönsyilee laajasti eikä aiheissa pysytä kuin aluksi. Runojen nimet ovat kirjurin (Mika) keksimiä.

Pam aloittaa lämmittelykierroksen Joka kahdeksas sekunti – runolla (s. 80)
Runoja pariskunnan sisällä -teeman puitteissa Minnalle luetaan Me haluamme muistaa suoraan (s.84). Minna ilahtuu.

Kun rahat loppuu pidä juhlat  (s.105)
Runon museometafora herättää ajatuksia. Museo on lohduttava, turvallinen, tyhjä ja surullinen. Runossa nostetaan rakkaussuhteen muisto jalustalle ja vitriiniin, mutta korkataan kuitenkin sille viinipullo.

Vain kesy kissa kiduttaa saalistaan (s.73)
Keskustelua kotikissoista ja kissan käsitteestä sekä funktiosta ja eläinten inhimillistämisestä. Runo nähdään myös liiallisesta porvarillisuudesta varoittavana tekstinä.

Sinä et ole lause jolla esittelet itsesi  (s.69)
Puhe ihmisen työpaikan, ammatin ja asuin/syntymäpaikan suhteesta siihen mitä ihminen on, rahan merkityksestä ihmissuhteissa johtaa sivuraiteelle, joka päättyy vasta Anna Ankan jälkeen. Tämä on tsemppiruno. Joidenkin mielestä tämä runo vertautuu Lasimaalaukseen.

Onni on omistaa niin paljon että itkee  (s.65)
Kuolemattomuutta on julkaista väitöskirja. Välillä on haasteita neulomisen
kanssa. Kaulaliina on liian leveä mutta kuolema ei pelota. Pitääkö hautajaisissa itkeä?

Hän oli alusta alkaen väärä  (s.98)
Runon mies on otettu kuuluisuudestaan. Hänelle on käännetty sensuroitu versio. Ryhmä ylitulkitsee runoa innokkaasti ja kyselee kirjailijalta henkilökohtaisuuksia.

Kirjailijan rohkeutta kehutaan, hänet nähdään energiakeskittymänä, jolla on vahva sisäinen maailma. Kirjan runot luovat moniulotteisia liikkuvia kuvia pään sisälle.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (14.4.2014)

Luotasimme Puolikas keltaista aurinkoa -romaania Katriinan luona 14.4. Paikalla olivat emännän lisäksi Johanna, Riina, Laura sekä Mirkka. Kaikki olivat pitäneet teoksesta ja se oli koukuttanut lukemaan eteenpäin. Teos tuntui ajankohtaiselta sekä Ukrainan tilanteen että Nigeriassa jatkuvien väkivaltaisuuksien takia. Maavalinta oli ajankohtainen myös siksi, että Nigerian eteläosassa oleva Port Harcourt on Unescon valinta maailman kirjapääkaupungiksi (World Book Capital) vuodelle 2014.

Puolikas keltaista aurinkoa on mieleenpainuva romaani, ja vaikka suurin osa paikallaolijoista oli lukenut sen monta vuotta sitten ja jotkut juonenkäänteistä tai hahmoista olivat unohtuneet, moni yksityiskohtakin oli jättänyt pysyvän muistijäljen. Romaani sai pohtimaan sotaa, historiaa, traumoja ja sitä, kuka lähtee ja kuka jää.

Henkilöhahmoista kritisoimme hiukan Richardin yksiulotteisuutta sekä Oliannan ja Kainenen vastakkainasettelua. Ja vaikka romaani antoi vaikuttavan kuvan siitä, miltä sota tavallisista keskiluokkaisista ihmisistä todennäköisesti tuntuu, auttoiko se kuitenkaan ymmärtämään Biafran sodan syitä ja eri etnisten ryhmien välisiä konflikteja? Toisaalta yhdelle romaanille on ehkä epäreilua asettaa kauhean laajoja vaatimuksia; jo sodan tunnelman välittäminen, yksittäisten, hyvin samastuttavien henkilöhahmojen kohtalojen kertominen ja aiheen nostaminen puheenaiheeksi ovat hienoja saavutuksia (itse tarinan rikkauden ja kantavuuden ohella). Romaanista tietoa lukiessani päädyin sivuille, joilla pohdittiin kiivaasti, onko Adichie uusi Tolstoi, mutta ehkä Adichie saa olla ihan vain Adichie, ilman ainakaan muiden maiden menneisyyden painolasteja ja varmasti entistä upeampi kirjallinen tulevaisuus edessään.

Märta Tikkanen: Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (16.12.2013)

Viime viikolla kokoonnuimme Janin luokse luotaamaan Märta Tikkasen teosta  Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta. Paikalla olivat Jani, Riina, Mirkka, Jenni, Pauliina, Aino, Enni sekä vauva.

Vaikka olimme pääsääntöisesti pitäneet kirjasta, totesimme jo aiemmin havaitsemanne ilmiön: omaelämäkerrallisista keskustelua syntyy piirissämme yleensä vähemmän. Kenties se johtuu tunteesta, ettei toisen elämää tai kokemuksia voi ruotia samalla tavalla kuin tavallista kaunokirjallista romaania. Tapahtumat, tunnelmat ja kokemukset ovat kumminkin kirjoittajan näkökulmasta aitoja.

Kirjailijan kuvauksessa avioliitostaan on jotain inhimillistä ja vieläkin ajankohtaista. Kansien välissä oli liki kolmekymmentä vuotta avioliiton ylä- ja alamäkeä. Vuosiin kietoutuu teemoja niin rakkaudesta, kirjoittamisesta, lapsista, alkoholismista, feminismistä, sairastumisesta kuin ruomenruotsalaisista kulttuuripiireistä. Pariskunnan tapa käydä dialogia parisuhteestaan kirjojen välityksellä herätti myös kiinnostusta lukea joku toinenkin Tikkasten teos. Muutama meistä oli jo Vuosisadan rakkaustarinan lukenut aiemmin. 

Puhuimme myös kirjallisuuden kääntämisen haasteellisuudesta ja siitä, miten säilyttää käännöksessä alkuperäinen vire ja sävy.

Seuraava kirjaa valittaessa käytimme vaihteeksi Hesarin klassikkoautomaattia, jonka avustuksella kirjaksi valikoitui Aino Kallaksen Sudenmorsian. Tapaamme Riinan luona 6.2. Märta Tikkasen kirjan tunnelmiin palaamme vielä 13.3. ja menemme tuolloin Kansallisteatteriin katsomaan näytelmää Vuosisadan rakkaustarinat.

Henrik ja minä elimme suunnattoman lähekkäin, hengitimme samaa ilmaa, välillämme ei ollut lainkaan tilaa. Unelmamme että saamme nukahtaa ja herätä yhdessä, löytää toisemme yhteisissä lapsissamme oli täyttynyt, me voimme nähdä toisemme vuorokauden kaikkina aikoina, koskettaa toisiamme, olla yhdessä, puhua yötä päivää jos halusimme.

Silti tuntui kuin tukehtuisi.

Märta Tikkanen: Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Aila Meriluoto: Lasimaalauksen läpi ja Vaarallista kokea (11.10.2013)

Jatkoimme Meriluoto-teemassa kahden runoilija-kirjailijan päiväkirjan ja siinä sivussa toiseen päiväkirjaan nivoutuvan Lasimaalaus-runokokoelman merkeissä Helminkadulla. Paikalla oli kuusi luotaajaa, ja keskustelua virisi viinin virratessa myös monesta muusta melko lailla intiimistäkin asiasta kuin Meriluodon paljastuksista tai vihjauksista. :D

Pohdimme muun muassa sitä, olivatko Lasimaalauksen läpi -päiväkirjaan nivotut runot aivan tarpeen. Ei ehkä ollutkaan kiinnostavinta se, miten runot ja päiväkirja linkittyivät eikä runoille välttämättä kaivannut taustoitusta. Kaikki eivät toki olleetkaan lukeneet runoja päiväkirjan yhteydessä, sillä pokkariversiosta ne puuttuivat kokonaan. 

Keskustelimme huomattavan paljon runoilija-kirjailijan persoonasta. Meriluoto tuntui päiväkirjoissaan olevan rehellisen oloinen ja itsevarma runoudestaan. Ihailimme hänen positiivista ja kevyttä elämänasennettaan. Esimerkiksi hän ei liiemmilti rääpinyt entistä puolisoaan, lastensa isää Lauri Viitaa, vaikka syytä ehkä olisi ollut. Toisaalta hän vaikutti hauraalta ja ehkä epävarmaltakin persoonalta. 

Joku tuntui viehättyneen kovastikin Meriluodon ajatuksista, ja kaikki mielestäni tuntuivat pitäneen lukemastaan tekstistä – ja runoista. Totesimme monen kestäneen aikaan ja nautimme niiden kauniista runokuvista ja perinteisestä soinnullisuudesta. Löysimme muutamia hienoja kohtia myös päiväkirjoista, ja luimme tietysti runoja ääneen. Vertasimme hiukan näitä aiemmin kirjoitettuja teoksia viime kerralla lukemaamme Mekko meni taululle -muisteloihin, jotka Meriluoto oli kirjoittanut muita teoksia jonkin verran myöhemmin. Mekko meni taululle on melko tiivis, pelkistetty kokonaisuus, kun taas päiväkirjat sekavampia ja toistoa sisältäviä, vaikka niitäkin oli karsittu alkuperäisistään huomattavasti.

Pohdimme myös sitä, kuinka paljon runoilijuus näkyi päiväkirjojen tyylissä ja tekstin käsittelyssä. Taisimme osin ainakin päätyä siihen, että Meriluoto oli taitava kirjoittamaan objektiivisesti: hän pystyi näkemään asioissa useampia puolia kuin omansa. Katkeruus ei tuntunut vaivaavan. 

Seuraavaksi kokoonnumme Kirjamessuilla perjantaina 25.10. Kjell Westön Kangastus 38:n parissa.