Katriina Ranne: Minä, sisareni (31.10.2010)

31.10.2010 - 22:00

Syksyllä tapasimme Luotaajien perustajajäsenen Katriinan esikoiskirjan merkeissä. Sihteerinä toimi hänen sisarensa, eli minä, sisarensa, joka näemmä on jättänyt analyysin roikkumaan. Nyt täältä kuitenkin pesee, sikäli, kun enää ymmärrän muistiinpanoistani mitään. ;) (Kirjoitus julkaistaan siis oikeasti 11.1.2011)

Kysyimme alussa kirjailijalta, miksi hän halusi kirjoittaa ns. sisarussaagan, jollaiseksi kirjaa on mm. lehtiartikkeleissa tituleerattu. Hän vastasi, että yleensä sisarista on kirjoitettu ns. epärealistisesti: toinen on kaunis, toinen ruma; ääripäitä, kun häntä taas kiinnosti sisarussuhteen syvällisempi kuvaaminen. Lisäksi kirjailija halusi kuvata parisuhteita ja niiden vaikutusta sisaruuteen.

Romaanissa ei ole varsinaisesti juonta, mutta sen kieli ja soljuvuus tempasivat luotaajat mukaansa. Sitä, kuka kirjan neljästä päähenkilöstä puhuu tai kenestä puhutaan, oli joskus vaikea seurata, ja kysyimmekin, että oliko sen tietämisellä edes merkitystä. Kirjan kaikki sisarhahmot tuntuivat osittain olevan myös kirjailijan omiakuvia. Neljästä päähenkilöstä, Tuulista, Sadesta, Meristä ja Usvasta parhaiten esille nousivat Tuuli ja Usva, kun taas Meri ja Sade sekoittuivat keskenään.

Keskeisenä elementtinä romaanissa esiintyi Joki, joka myös kirjoitettiin isolla alkukirjaimella. Se paljastettiin todelliseksi, ja kirjailija kertoi nähneensä joesta ja mummulasta paljon unia ennen kirjan julkaisemista, mutta sen jälkeen ei ainuttakaan! Myös tuoksujen kuvaaminen, lapsuuden idyllin ja sisarusjutteluiden kuvaaminen oli luotaajien mielestä mielenkiintoista. ”Tuoksuooppera”, joku totesi, toinen ajatteli kirjan olleen hyvä kuvaus kielenoppimisesta ja kolmas kehui joogakuvauksia.

Minä, sisareni sijoittuu Satakuntaan, monen luotaajankin kotiseudulle. Se antaa kuvan lapsuudesta, mutta myös sen naisnäkökulma oli ainakin yhdestä miesluotaajasta erityinen. Kirja tuntuu olevan tositapahtumien ja keksittyjen sattumusten kudelma, ja jonkun luotaajan mielestä oli kunnianosoitus löytää sieltä itsensä. Joku ehkä pelkäsi löytävänsä jotain liian paljastavaa, ja joku toinen taas oli hieman ärtynyt joistakin tosielämän lainauksista. Puhuimmekin siitä, onko kullakin tekijänoikeus ”omiin tarinoihinsa” vai ovatko ne vapaata riistaa sen jälkeen kun tekijä on pullauttanut ne suustaan.

Totesimme, että kun tietää tai tuntee kirjailijan, pääsee ehkä paremmin tekstiin sisälle tai tekstin kertojan mukaan. Arvelimme, että ns. ulkopuoliset lukijat eivät välttämättä tajua, mitkä tarinoista ovat totta, mitkä eivät. Muistaakseni kirjailija itse arvioi, että ”pahimpia” ovat henkilöt, jotka tuntevat kirjoittajaa jonkin verran, mutta eivät kunnolla.

Romaanin miehet olivat jonkun mukaan ”huonolla tavalla outoja”: he olivat negatiivisia, hyviksiä tai pahiksia, ja mieslukijan oli ehkä vaikea löytää itseään miesten hahmoista. Miehet jäivät jollain tavalla ohuiksi, mutta toisaalta jonkun mukaan toivat kirjaan juonta: niiden kautta alkoi tapahtua.

Kirja esittää idyllin, joka pikkuhiljaa alkaa murtua. Sen loppu jäi mielenkiintoisesti pyörimään monen luotaajan mielessä: jäikö tarina auki? Luotaajat totesivat, että romaani oli hieno: kevyt, mutta painava, ”lukupiiriromaani”; arvelimme myös, että tämä voisi olla sellainen kirja, joka alkaa elää hitaasti, mutta säilyy pitkään.

Keskustelua kirjasta toivotaan kommenttipalstalle!

Terv. Sihteerinne P



 

Mia Couton: Plumeriaveranta (13.9.2010)

27.10.2010 - 20:54

Tässä tulee pikainen tiivistelma yli viikon takaisesta luotauksesta: Mia Couton Plumeriaverantaa oli Tintin luona luotaamassa Katriina, Tintti, Laura ja Annukka sekä allekirjoittanut ja Aino. Lyhyestäkirjasta jäi mieleen maaginen henkäys, vaikka dekkarimaisen tarinan yksityiskohdat olivat monelta unohtuneet. Keskustelua syntyi silti mm. kielen yllättävistä tyylivaihteluista ja näkemisestä, kuolemisesta ja vanhuuden ja perinteen arvostamisesta.

Seuraavana kirjana on Katriina Ranteen esikoisteos Minä, sisareni. Sunnuntaina 31.10. klo 18 Pääskylänrinteellä pääsemme myös keskustelemaan itse kirjailijan kanssa. Pam tuo kirjaehdotukset.

Lyhyesti tällä kertaa,
häämatkapakkailuun siirtyvä Riina

Natalja Kljutsarjova: Kolmannessa luokassa (25.8.2010)

30.08.2010 - 23:10

Viime viikon keskiviikkona luotasimme kesän viimeisistä hetkistä nauttien Kljutsarjovan analyysia Venäjästä. Neljästä kahdella oli loppu vielä kirjasta kesken mutta itse ainakin lukaisin sen loppuun kun muut eivät suostuneet paljastamaan millainen Putinlandia lopulta on tai miten Nikita-tytölle tai pojalle (mun mielessä pyöri vain Nikita-leffa ja mielsin päähenkilön poikamaiseksi tytöksi kun taas muut olivat lukeneet Nikitan poikana kun kerran häntä pojaksi kirjassa puhuteltiin). Lopusta voisimme puhua kyllä vielä joskus lisää sillä se taisi hiukan yllättää.
Melko yksimielisesti totesimme kirjan varsin lukukelpoiseksi, jopa "tämän vuoden tähän mennessä parhaaksi lukukokemukseksi". Kirjassa oli kiinnostavia tarinoita Venäjän marginaalista, vähän rujojakin mutta välillä hiukan imelän hyvisteleviä: Nikitan ameliemainen auttaminen herätti vähän epäilyksiä puolenvälin jälkeen. Nykyvenäläisyyden kuvauksessa Kljutsarjova onnistui raikkaalla tavalla, vaikka osin stereotypiota edelleen vahvistaen. Maaseudun, viimeisen kolhoosin ja mummojen tietoisen romantisoivasta kuvauksesta välittyi rakkaus Venäjää kohtaan ja kirjallisuusviittauksista kirjoittajan akateeminen kirjallisuuden harrastus.

Viltillä tuli kyllä vähän vilu, kuten Venäläisillä juna-asemilla. Tarjosimme Tokoinrannan kulkijalle pari lasillista viiniä ja lähdimme nauttimaan art goes kapakka-annista. Seuraavaa kertaa saati kirjaa emme päättäneet. Kulkijan ehdotus oli Mein Kampf. Itse ehdottaisin välipalaksi sisar-luotausryhmältämme eli Afrikka-luotaajilta saadun vinkin mukaan heidän seuraavaksi kirjaksi valitsemansa Mia Couton Plumeriaveranta. Sivuja on vain 170, teosta on hyvin saatavilla kaupunginkirjastosta ja Couton kirjoista kuulemma voisi syntyä hyvää
keskustelua. Tässä linkki Plumeriaverantaa koskevaan arvioon:
http://www.kiiltomato.net/?rcat=K%E4%E4nn%F6skirjallisuus&rid=1307

Afrikka-luotaajat kokoontuvat maanantaina 13.9. vielä vähän epävarmassa paikassa. Koska viimeksi luotaamassa oli vähän vähänlaisesti väkeä, ehdottaisin, että luotaisimme kaikki yhdessä tätä mosambikilaisen kirjailijan teosta. Sitä seuraavaksi luotaus-kirjaksi puhuttiin alustavasti Katriina Ranteen teosta Minä, sisareni. Ajankohta sille olisi noin 28.10-31.10, jotta saisimme itse kirjailijan mukaan kommentoimaan teostaan. Miltä kuulostaa luotausryhmien yhdistäminen ensi kerraksi? Voimme myös valita seuraavan kirjan nettiäänestyksellä, kuten keskiviikkona oli puhe.

Tuomas Vimma: Helsinki 12 (16.6.2010)

17.07.2010 - 14:07

Cafe Pirittan terassilla puitiin kesäkuussa Tuomas Vimman vuonna 2004 julkaistua esikoisteosta Helsinki 12. Keskustelemassa olivat Riina, Johanna, Mika, Mirkka ja Toni.

Irvokkaaseen mainostoimistomaailmaan sijoittuva kirja oli jakanut lukijoiden mielipiteitä; sitä oltiin pidetty sekä vastenmielisenä että viihdyttävänä.

Keskustelun aiheissa pyöri enimmäkseen päähenkilön persoona, tämän sisko, tarinan uskottavuus, juonen laatu, kieli, sekä suhteessa kirjan alkuosaan kovin kontrastikas loppuratkaisu.

Mielikuvilla maailmansa rakentavan minäkertoja-päähenkilön kokonaisvaltaista, Amerikan Psyko -henkistä vastenmielisyyttä ja tunteettomuutta pidettiin osin poikkeuksellisena kirjoituksellisena ratkaisuna: ilman ainutta hyvää, positiivista piirrettä henkilöstä oli vaikea pitää. Toisaalta esitettiin myös mielipiteitä, että kirjan särmikäs asenne syntyi juuri tämänlaisten valintojen vuoksi.

Päähenkilön groteskilla tavalla täydelliseksi muovailtua siskoa pidettiin yleisesti kirjan epäuskottavimpana hahmona ja tämän täydellisyyteen olisi kaivattu edes jotain säröä. Sanottiin myös, että sisko oli kirjoitettu ikäänkuin olemaan fantasia/idea naisesta, joka täydellistä elämää viettävä miespäähenkilö olisi halunnut olla, jos olisi ollut nainen.

Yleinen uskottavuus aiheutti muutenkin paljon keskustelua. Oikeilla paikan- ja kadunnimillä osin hyvinkin tarkasti piirrettyyn todelliseen, olemassaolevaan ympäristöön sijoitetuilta tapahtumilta moni oli odottanut myös juonellista realismia, ja kokenut ongelmaksi räikeän epäuskottavuuden hahmojen suhteen. Kirjaa kutsuttiinkin satiirin ohella 'fiktiiviseksi omaelämäkerraksi'.

Juonellisesti kirjaa pidettiin kovin ohuena. Tapahtumien kulku oli merkitykseltään sivuosassa, kun pääpaino jäi brändiluetteloinnin ja tuhdin slangikielen siivittämään, päähenkilön provokatiivisen kyseenalaisesta mielenmaisemasta nähtyyn hetken kuvailuun. Päähenkilöä siis ikäänkuin väritettiin jatkuvasti nokitellen lisää, mutta samoilla väreillä, mikä oli saanut kirjan tuntumaan jo puuduttavalta toistolta, kun tapahtumat ympärillä eivät samaan tahtiin edenneet mihinkään.

Alkupuoliskosta poikkeavan loppuratkaisun tyylinvaihdos mainostoimistonaureskelusta dekkarimaiseen takaa-ajoon ja siitä eteenpäin oli vaikuttanut lukijoista osin perustelemattomalta ja häiritsevältä suunnanmuutokselta. Väkivaltaan ja hahmojen tappamiseen sortumista arvosteltiin myös helpoksi ratkaisuksi kirjailijalle. Toisaalta tyylinvaihdoksen ja genrestä ulosmurtautumisen mietittiin myös olevan aiemman tarinan pahaaenteilevän paisuttelun väistämättä vaatima ylilyöntiratkaisu, sillä minkäänlaista huipentumaa olisi ollut enää vaikea kuvitella edelliseen yltäkylläisyyden ja velkaantumisen kuvailuun.

Keskusteltiin myös siitä, että jos kirja on satiiri, mikä oikeastaan on silloin satiirin kohde, mutten muista päästiinkö siitä mihinkään ajatukseen.

Seuraava luotauskerta on 25.8. klo 18, jolloin kokoonnumme viltille Huviteltan läheisyyteen (ympyrätalon puolelle?) keskustelemaan Natalja Klutsarjovan kirjasta Kolmannessa luokassa.


-t