V.S. Naipaul: Elämän kuva (27.6.2005)

 

28.06.2005 - 23:41

Maanantaina Kaivopuistossa kokoontuivat Pauliina, Riina, Tintti Anja ja
Mira. Luettavana oli V. S. Naipaulin Elämän kuva, joka kertoo
intialaissyntyisen Willien taustasta sekä elämästä Lontoossa ja tarkemmin
määrittelemättömässä Afrikan maassa (Mosambik?). Elämän kuva on kertomus
juurettomuudesta ja ulkopuolisuudesta: Willie on länsimaistunut, muttei
kuitenkaan syvällä sisimmässään.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen: se alkaa ja loppuu tarinaan. Alussa isä
kertoo Willien syntymää edeltäneistä tapahtumista ja omasta nuoruudestaan.
Keskimmäinen osa kertoo Willien lapsuudesta ja opiskelusta Lontoossa. Ennen
kolmatta osaa, jossa Willie kertoo sisarelleen ajastaan Afrikassa, kerronta
nopeutuu ja hypätään vuosien yli muutamalla lauseella. Jokaisessa jaksossa
on oma tunnelmansa. Ehkä siksi osa pitikin enemmän lopusta, osa alusta.
Aika kuluu epätasaisesti. Välillä tulee suuria hyppäyksiä tai asioita
kerrotaan takautuvasti.

Kirjasta pidettiin erityisesti siksi, että kerronta oli sujuvaa ja piti mielenkiinnon yllä loppuun asti. Lopussa jäimme kaipaamaan tarinalle päätöstä. Myös englanninkielinen nimi, Half a life, sai meidät arvelemaan että Willien elämästä puolet on vielä kertomatta. Yhtäkkinen lopetus toisaalta korostaa viimeisiä lauseita, joissa Willie toteaa ettei ole elänyt todella omaa elämäänsä. Kirjan suomenkielinen nimi viittaisikin siis elämättömään elämään - vain kuvaan elämästä.

Willie todettiin aloitteettomaksi odottajaksi, joka menee sinne minne
tapahtumat kuljettavat. Mikään ei kummemmin tunnu liikuttavan häntä, vaan
hän ottaa kaikki suuret käännekohdat elämässä (muutot, kirjan
julkaiseminen) tasaisesti. Willie ei näytä kotiutuvan minnekään vaan kun
asiat alkavat sujua liian hyvin, hän vaihtaa maisemaa. Kirjassa on ainakin
viisi jaksoa, joissa Willien lähipiiri vaihtuu täysin toiseksi. Hän ei
esimerkiksi pidä yhteyttä Intiaan lähtönsä jälkeen. Lontoossa hän hylkää
opiskelukaveri Percyn boheemipiirit alettuaan novellien kirjoittamisen.
Sitten Willie lähtee odottamatta Afrikkaan rakastettunsa Anan mukana. Noin
kymmenen vuoden päästä Willie alkaa pettää Anaa paikallisessa ilotalossa.
Lopuksi, aivan yhtä odottamatta kuin tulikin, Willie lähtee Afrikasta
Saksaan sisarensa luo. Kirjassa oli siis paljon sivuhenkilöitä, joista
mieliimme oli jäänyt erityisesti vanha nainen Willien ja Anan
tuttavapiiristä Afrikassa. Ennen sisällissotaa hänellä oli vaikutusvaltaa
maaseudun eliitin pienissä piireissä, koska hänen uskottiin voivan
ennustaa. Mietimme vastaako vanhan rouvan uskottavuudeen romuttuminen
ympärillä tapahtuvaa yhteiskunnallista romahdusta.

Seuraavaksi kirjaksi valittiin Virginia Woolfin Oma huone. Tapaamme 15.8.
Sibeliusmonumentin luona.
(edelleenlähetetty viesti, laatija Mira)

Peter Hoeg: Lumen taju (7.4.2005)

 

07.04.2005 - 23:48

Käsittelyssä oli Peter Hoegin Lumen taju. Mukana olivat vain Anja, Mira ja 
tarjoiluvastaavasihteeri-Riina. Keskusteltavaa  riitti silti ja varsinkin
Anja toi esille mielenkiintoisia symbolistisia näkökulmia.

Lumen tajun päähenkilö on Smilla Jaspersen ja kirja etenee pienen pojan
murhatutkimuksista Grönlantiin ja lähelle koko maailman tuhoa. Sankaritar
Smilla ratkaisee murhan ja seikkailee muutenkin hyvin jännittävien
tapahtumien keskellä. Se että kirjan kirjoittajana on mies, näkyy
mielestämme kirjan väkivalta- ja tunnekuvauksissa. Smilla tarkkailee
tunteitaan kuin ulkopuolelta ja toteaakin eräässä kohdassa:  "Tunteiden on
virrattava vapaasti, jotteivät ne samentuisi". Lumen tajun tunnelma toi
mieleen aikaisemmin Luotaajien lukeman Hannu Raittilan Venetsiasta kertovan
kirjan: samalla tavalla molemmissa uhka on mukana läpi kirjan, mutta mikä
se uhka on, on kerrottu epämääräisesti. Lumen tajussa vastakkain ovat
länsimaaalainen Tanska ja Grönlanti, viimeinen alkuperäiskansan tyyssija.
Monet kirjan henkilöistä tuntuvat epätodellisilta ja niiden merkitys
piileekin juuri niiden symboliikassa. (Profeetta) Esajaksen kuollessa
kirjan alussa sinetöityy kaikkien inuittien kuolema. Ja vaikka Smilla
vihaisikin länsimaalaisuutta, ei hän voi kuitenkaan kieltää joitakin sen
hyviä puolia. Sopeutuminen vain on vaikeaa, mutta eteenpäin on mentävä,
tunteiden on annettava virrata vapaasti.

Seuraavan kerran Luotaajat tapaavat Miran luona. Kahden viimeksi luetun
mieskirjailijan kirjan jälkeen seuraavaksi luetaan Tiina Pystysen
Häpeähäkki. Jos mielestäni joku tärkeä henkilö ei ole sähköpostilistalla,
laita meiliä eteenpäin.

Luotausterkuin
Riina

Mika Waltari: Johannes Angelos (6.3.2005)

 
07.03.2005 - 23:40

Eilen Riinan luona viisi luotaajaa keskusteli Mika Waltarin Johannes
Angeloksesta (ja paljosta muustakin) intensiiviset kolme ja puoli tuntia.
Suurin osa oli, tavallisuudesta poiketen, lukenut koko romaanin, ja kaikki
enemmän tai vähemmän myös pitivät siitä.

Keskustelimme paljon romaanin henkilöhahmoista ja erityisesti
päähenkilöstä. Angeloksen olimme kokeneet vähän juurettomana ja
saamattomana filosofina, ja osa piti Johanneksen rakastumista Annaan hieman
epäuskottavana vanhan miehen hurahtamisena. Pohdimme, olisiko Johanneksella
ollut jonkin sortin ikäkriisi - puhuihan hän paljon elämän syksystä. Elämän
syksy nivoutui myös vanhan ajan loppumiseen ja uuden alkamiseen. Uutta
aikaa romaanissa edusti saksalainen teknikko Grant, joka oli rationaalinen
tiedemies.

Johanneksen ja Annan suhde oli huumaa; he eivät ymmärtäneet toisiaan kuin
fyysisesti, ja jo kirjan keskivaiheilla tuli selväksi, ettei suhteella
olisi tulevaisuutta. Annaan törmääminen sekoitti jo valmiiksi levottoman
Johanneksen, joka kuitenkin oli elänyt entistä elämäänsä määrätietoisesti.
Annaa pidimme vahvana persoonana, jonka hahmo kehittyi romaanin kuluessa.
Muuten Waltarin naiskuva tuntuu olevan suhteellisen suppea. Hän nostaa
kyllä naiset jalustalle, mutta samalla ne jäävät hieman epätodellisiksi
hahmoiksi. Toisaalta naisia on vaikea löytää historian lehdiltäkään.
Romaani kuvasi murrosajan tapahtumia. Keskeisessä asemassa olivat
sotavarustelut, juonittelut ja taistelu. Ne loivat kauhun tunnelmaa, ja
kirja voidaankin nähdä allegoriana toiselle maailmansodalle - Waltari
tuntuu olevan mielistynyt kuvaamaan kokemaansa sota-aikaa siirtämällä
todella tapahtuneet asiat kauas menneisyyteen, jolloin niiden
käsitteleminen saattaa olla helpompaa. Romaani kuvasi myös idän ja lännen
kohtaamista; kolmen erilaisen uskonnon rajamaata. Kirjan lopussa alkoi
Konstaninopolin turkkilainen aikakausi; turkkilaiset kuitenkin soivat
kaupunkiin jääville alemman luokan kreikkalaisille uskonnonvapauden. Oliko
tämä uuden ajan merkki?

Johannes Angeloksessa viehätti paitsi sen historiallisuus, todelliset
tapahtumat ja ihmiset, tietysti myös rakkauden lupaus. Kuoleman kuvaus
koettiin väkevänä ja tarpeellisena, toisaalta esim. Annan yht´äkkinen
poismeno yllätti lukijan. Waltarin hahmot ovat usein menestyviä, kauniita,
ihannetyyppejä, jotka saavat olla mukana maailmanhistorian merkittävimmissä
tapahtumissa. Waltarin rakkaus on hyvin fyysistä - "Ilman himoa ei voi olla
rakkautta." totesi Angeloskin monesti. Näistä syistä Waltarin romaaneihin
on kai niin helppo myös hurahtaa... Satumaailmaan.

SEURAAVA LUOTAAJAT: torstaina 7.4 KLO 18 tapaamme jälleen Riinan luona.
Käsiteltävänä on Peter Hoegin Lumen taju, rohkean naisen seikkailu
mystisessä Grönlannissa. Seuraavan kerran sihteeri on Riina ja kirjoja
esittelee Anja.

Luotaamisiin!
terv. Pauliina

Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille (30.1.2005)

 
31.01.2005 - 23:38

Kokoonnuimme eilen luonani Meri-Haassa ja puimme satoa
teoksesta Linnunradan käsikirja liftareille. Paikalla olivat
allekirjoittaneen lisäksi Riina, Anja ja Mira. Kaikki eivät olleet
lukeneet kirjaa (kokonaan), mutta silti syntyi syväluotaavaa keskustelua.
Totesimme, että scifi-klassikoksi tai jopa -parodiaksi nimetty liftarin
opus oli aika poikamainen ja hauska teos. Se sisälsi paljon
yksityiskohtia, jännittävää rekvisiittaa, jota lukiessa yritti ehkä
analysoida liiankin tarkkaan. Ehkäpä kaikkea ei ollut tarkoitettu
tajuttavaksi! Jotkut yksityiskohdista olivat hyvinkin hauskoja;
esimerkiksi pyyheliina, joka oli linnunradan liftarin eräänlainen
statussymboli, vrt. nykymaailman reppureissaajan tietynmerkkiset
vaelluskengät.

Muutamat olivat lukiessaan pohtineet kirjan sävyä; paikka paikoin se
vaikutti vähän vanhentuneelta. Totesimme, että kirjailija oli jättänyt
opuksensa osin hyvin pinnalliseksi kuvaukseksi toisenlaisesta maailmasta.
Tulevaisuutta lienee parempi kuvata ympäripyöreästi, jos toivoo, että
kuvausta luetaan tulevaisuudessakin! Joku huomautti, että kirjassa
käsiteltiin paljon samoja asioita kuin omassa todellisuudessamme ja näki
kirjan heijastumana tästä meidän maailmamme menosta. Esimerkiksi maan
raivaaminen moottoritien edestä näyttäytyi tällaisena paralleelina.
Parasta kirjassa olivat jonkun mielestä 'epätodennäköisyydet'.
Hiirikohtaus vei jonkun ajatukset Helsingin rottaongelmaan (sanovat, että
täällä asuu yli miljoona rottaa!) Osaa oli pohdituttanut se, miten
sankarit aina välttyvät tuhoutumiselta. Käsikirjassakin oli monia
uskomattomia pelastumisia, kuten leijailevaan jalkakäytävään tarttuminen.
Opusta verrattiin Harry Martinsonin Anjaaraan ja mietimme myös sen asemaa
scifi-genressä.

Totesimme olleemme ehkä hieman liian tosikkoja kirjaa lukiessamme.
Luonnehdimme sitä eräänlaiseksi ajanvietekirjallisuudeksi, jonka teksti
oli kuitenkin rikasta. Kirjassa myös leikiteltiin kielen kanssa.
Loppukommentiksi heitettiin: "enimmäkseen harmiton".
Ensi kerralla nähdään viiden viikon päästä su 6.3. klo 16. Luettavana on Mika Waltarin Johannes
Angelos. Tulkaa paikalle, vaikka ette ehtisi kirjaa (kokonaan) lukea! Teos
on mahtipontinen 1400-luvulle sijoittuva rakkauskertomus, joka
yleisövihjeen mukaan on Waltarin paras teos. Seuraavan kerran sihteerinä
toimin taas minä (nyt tuurasin Tinttiä, joka tuurasi minua joskus...) ja
kirjoja ehdottaa Anja tai Riina, jos Anja ei pääse.
Mukaan saa pyytää lisää jengiä!

Luotaamisiin,
Pauliina