1.5.2016

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (28.2.2016)

Eräänä helmikuisena, ehkäpä vähän vähemmän pitkän päivän iltana kokoonnuimme Pamin luokse keskustelemaan Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illasta. Suurin osa oli lukenut kirjan ja yksi meistä oli katsonut siitä tehdyn elokuvan, joka tuntui hyvin uskollisesti toistavan teosta. 

Kokemuksemme kirjasta olivat positiivisia: tykkäsimme ja suosittelemme, vaikka huomasimme tulkinneemme päähenkilö Stevensin ja nti Keatonin välistä ihmissuhdetta eri tavoilla. Oliko se ystävyyttä vaiko enemmän? Totesimme, että hyvän tarinan merkki on se, että siitä voi tehdä monia tulkintoja. 

Stevensistä puhuimme paljon: hän oli mielenkiintoinen persoona, ehkä vietävissä oleva, vähän tyhmä, hovimestarin arkkityyppi, tyypillinen britti. Muutkin kirjan hahmot olivat moniulotteisia, eivät pelkkiä hyviksiä tai pahiksia, vaikka kirja käsittelikin sodan jälkeistä kahtiajakoa. 

Fiilikset kirjasta vaihtelivat: Alku oli ollut useammallekin tahmea. Joku kertoi kuitenkin, että kun tarinaan pääsi mukaan, odotti, että pääsisi lukemaan. Oli myös odotettu enemmän luokkayhteiskunnan kuvausta. Elokuvaa pidettiin visuaalisesti hienona aikamatkana. 

Tarina oli surullinen ja traaginen. Stevens meni tulkinnoissaan usein liian pitkälle, eikä esimerkiksi isän kuolemaan liittynyttä mielen tyyneyttä voinut mielestämme nostaa kirjassa esiintyneen ns. tiikeritarinan veroiseksi uroteoksi. Stevens kenties aivan aidosti ajatteli olleensa mukana ulkopolitiikassa ja hänen tarkoitusperänsä kyllä olivat hyviä, mutta hän tuntui epäonnistuvan toimissaan. Pahimmat ja tuomittavimmat teot eivät kuitenkaan olleet Stevensin ideoita ja hän katui myöhemmin joitain niistä, esimerkiksi juutalaisten erottamista. 

Totesimme kirjassa esiintyneen paljon syyllisten etsintää, mutta tavoitteena tuntui monella olleen rauha. Henkilöiden tarkoitusperät eivät kuitenkaan aina olleet selkeitä. Etsittiin, mutta ei tunnuttu löydettävän. 

---

Paikalla olivat Riina, Mirkka, Aino, Pauliina, Einari ja Konsta. Seuraava luodattava teos on Pablo Nerudan omaelämäkerta Tunnustan eläneeni. Päivä on vieläkin sopimatta! Oiskohan jo aika päättää? ;)

14.12.2015

Carol Shields: Ellei (14.12.2015)


Paikalla Aino, Riina, Mirkka, Einari, Enni, Pauliina, Katriina, Tapio ja Kim

Kokoonnuimme Riinan luona ja pidimme sanalla pikkujouluja: vaihdoimme kirjalahjat ja joimme glögiä. Ruokakin oli tavallista juhlavampaa, kiitos siitä!

Luotasimme Carol Shieldsin kirjan Ellei. Suurin osa oli lukenut osan kirjasta ja muutamat kokonaan. Eräänä päivänä kirjan päähenkilön, kirjailija Reta Wintersin tytär Nora karkaa kotoa ja löytyy kaupungista istumasta kadunkulmassa mukanaan kyltti, jossa lukee "hyvyys". Tytär kieltäytyy keskustelemasta perheensä kanssa ja on muuttanut asumaan asunnottomien asuntolaan.

Kirja oli alussa oli varsinainen keskiluokkaisuuden kuvaus – päähenkilöllä ei ole koskaan ollut mitään vaikeuksia, ennen kuin tytär muutti yhtäkkiä kadulle asumaan. Kirjassa oli mielestämme pohjavirtana enimmäkseen arjen teemoja. Reta saa katastrofinsa keskellä voimaa perheenäitinä toimimisesta, siivouksesta ja päivittäisestä ruuanlaitosta. Päähenkilö lohduttautuu siis kotitöiden rutiinilla. Kotitöiden kuvaukset herättivät luotaajissa paljon siivouskeskustelua – voiko siivoaminen olla voimauttavaa?

Kirja oli nopea lukea, mutta kuitenkin näimme siinä olleen painavaa asiaa. Huolen kuvaus oli aitoa ja siihen oli helppo samaistua. Meistä on tärkeää, että naisten ajatuksista ja arkipäivästä saa kirjoittaa. Carol Shields kirjoittaa yleensäkin feministisistä aiheista. Kirjailijan kirjoittamisesta kirjoittaminen jakoi mielipiteitä, joidenkin mielestä se perusteli feminististä teemaa ja sen vaikeutta, mutta toisten mielestä se oli (kirjan tylsyyden) selittelyä.

Päähenkilön sisäistä maailmaa miettiessä, tuli väkisinkin mieleen, että kanadalainen mentaliteetti on samantyylinen kuin suomalainen, vaikuttaisiko tähän ilmanala?

Kirjan tunnelma oli riemastuttavine väliotsikoineen kepeä. Vertailimme englanninkielistä alkuperäisteosta ja suomenkielistä käännöstä ja huomasimme, että  Since-väliotsikko oli käännetty "sillä välin", jota ihmettelimme – käännöksen ero saattoi liittyä tekstin sisältöön, ehkäpä se oli oikeampi käännös.

Kirjasta jäi hieman väliteoksen tunnelma, sitä olisi voinut laajentaa. Miten muut asuntolan asukkaat? Heidän mukaan ottamisensa olisi vienyt teosta yhteiskunnallisempaan suuntaan.

Päähenkilön huolenpurkukirjeet muistuttavat All Male Panel:in juttuja. Ne olivat ironisia miesten ylivaltaa vastaan. Meistä oli harmi, ettei päähenkilö koskaan lähettänyt niitä!

17.11.2015

Korallia ja suolakiteitä, afrikkalaisen runouden antologia (15.11.2015)

15.11. luotasimme Katriina Ranteen suomentamaa Afrikkalaisen runouden antologiaa Korallia ja Suolakiteitä. Kirjan paksuus eli hyvien runojen lukuisuus toi haasteita paitsi tarinaan uppoutumista kaipaavalle lukijalle myös runojen analyysille. Runojen lukemiseen Katriinalla olikin meille pari ohjetta: voi lukea vain yhden runon päivässä, joka päivä, tai sitten voi lukea reippaasti monta runoa takertumatta ollenkaan moniin merkityksiin tai ajatukseen ymmärsinkö jonkun runon.

Esipuhetta kehuttiin ja joku totesikin, että olisi voinut lukea esipuhetta koko kirjan verran. Myös lopun kirjailijaluettelo sai kehuja ja hyvä kehitys on myös seuraavaan painokseen tuleva runoluettelo alkuun.

Luotaustekniikaksi valikoitui aiheesta poukkoilevan yleiskierroksen jälkeen muutamien suosikkirunojen lukeminen ja niiden analyysi. Kokoelman nimi tulee Jean-Joseph Rabearivelon runosta sivulta 145. Se jätettiin tällä kertaa lukematta ja keskityimme aiemmin lukemattomiin runoihin.
Aluksi luin pitkän ja kirjan ainoan somalian kielestä käännetyn runon Kirjoitettiinko rakkaus verellä (Maxamed Ibraahim Warsame ”Hadraawi” s.116). Katriina kertoi meille sen sisältävän somalialaiselle (usein puhutulle) runoudelle tyypillisen loppuosan, jossa annetaan joku moraalinen ohje. Kauhistelimme hiukan runon kielikuvien hurjuutta. Länsimaiselle lukijalle hiukan yllättävää oli myös rakkausrunon viittaus yhteisöön, kun täällä kahden välisen rakkauden vaikutuksia sukuihin tai yhteisöön ei ole tapana ainakaan korostaa.

Keskustelimme myös runosta Ovi (s. 204) yhteiskunnallisten runojen osiosta Järisevä maa, järkkymätön toivo. ”Ovi ei päätä puolestasi. Se on vain ovi.” Runon ovi viittaa maasta lähtemiseen ja pohdiskelee lähtemisen ja jäämisen ongelmia. Kenialainen runoilija Alamin Mazrui onkin itse päättänyt lähteä Yhdysvaltoihin.

Yhdeksi kokoelman suosikkirunoilijaksi nousi eteläafrikkalainen Ingrid de Kok. Hänen runonsa Isä ei näyttänyt meille (s.283) luettiin ääneen. Rytmiä ja toistoa on José Craveirinhan runossa Tahdon olla rumpu (s.266). Hiukan monimutkaisempi, jotenkin karun kiihkeä rytmi syntyy sekin toistosta Mongane Wallu Seroten runossa Ofay-näkijä katsoo menneisyyteen (s.239). Katherine Getaon runo Nainen (s.81) luettiin myös ääneen ja sen myötä Riinakin tajusi kuinka Se =vesi (=lapsi) huutaa ja huutaa ja haluaa päätä pahkaa mereen äidin ollessa hiljainen ja äänetön kuin uni.


Seuraavaksi kirjaksi valitsimme Carol Shields: Ellei. Alustavasti sitä luodattaisiin tiistaina 15.12. klo 17 Kalasatamassa.

26.4.2015

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa (15.4.2015)

Kokoonnuimme Pauliinan luona Riinan, Janin ja allekirjoittaneen voimin. Mirkka saapui täydentämään joukkoa keskustelun loppuvaiheilla. Lisäksi mini-Luotaaja Einari oli innoissaan mukana; tosin sähköjohdot kiinnostivat häntä enemmän kuin keskustelu. (Enne?) ;)

Kaikki olivat lukeneet kirjan, ja kaikki olivat lukeneet uusimman, v. 2004 Arto Schroderuksen käännöksen. Tämäkin käännös oli vanhahtava, varmasti tarkoituksellisesti, ja vertailu Pentti Saarikosken v. 1961 käännökseen olisikin ollut mielenkiintoista.

Totesimme, että Sieppari ruispellossa on paitsi nuorisokirja mutta myös kuvaus nuoruudesta aikuislukijalle. Fiiliskierroksella kävi ilmi, että ennakko-odotukset olivat osalla olleet erilaisia: kirja ei ollutkaan niin radikaali! Teos oli mielestämme aikaansa sidottu – nykyaikana loppu olisi kenties toisenlainen? Päähenkilöön oli vaikea suhtautua neutraalisti, hänen toimintansa jopa nolotti, mutta toisaalta nuoruuden kuvaan pystyi samaistumaan omien kokemuksiensa kautta. Nuoruuden tuntemukset eivät ehkä olleetkaan kuudessakymmenessäneljässä vuodessa muuttuneet niin paljon kuin kirjassa käytetyt sanat.

Hilpeyttä olivat herättäneet useat sanavalinnat, jotka tuntuivat lisäksi toistuvan kirjassa jatkuvasti: falski, korni ja hervoton nuoruuden maailma. Kursivoituja sanoja pohdimme, mutta muistaakseni emme päätyneet niiden suhteen mihinkään lopputulokseen. Rytmin tuojia? Nuoren puheen erilaisuuden korostusta?

Sieppari ruispellossa oli kiehtova kuvaus yläluokkaisesta kapinasta, mielenterveyden ongelmista ja seksuaali-identiteetin etsimisestä. Päähenkilön kohtaamiset aikuisten kanssa olivat seksuaalisesti latautuneita; muistelimme erityisesti Antolinin kanssa vietettyä iltaa, junassa matkustaneen äidin kohtaamista sekä prostituoidun kanssa käytyä keskustelua. 

Oliko kirja myös amerikkalaisen yhteiskunnan mädännäisyyden kuvausta? Vähintään teos kuvasi maailman realiteetteja, ja pohdimme keskustelussamme myös yhteiskunnallisen aseman periytymistä. Olisiko päähenkilö todella voinut itse valita koulutuksensa ja tulevan uransa? Karkaaminen ei tuntunut todelliselta vaihtoehdolta, se oli kapinan merkki, epätoivoinen teko. 

Sieppari ruispellossa oli paikasta toiseen kulkemista, mikä liittyy sekin vahvasti nuoruuteen. Juurettomuus heijastui siis myös tällä tekstin tasolla. Paikat vilisivät, aika tuntui tiivistyneen. 

Pohdimme tietysti kirjan nimeä, ja ylistimme kaunista kohtausta, jossa väärinkuuleminen paljastui. Lisäksi selvittelimme amerikkalaisen koulujärjestelmän perusteita ja Salingerin elämää. Teos osoittautui pitkälti omaelämäkerralliseksi, ja saimme tietää, että samat päähenkilöt toistuvat kirjailijan muissakin teoksissa. Teemana hänellä tuntuu voimakkaasti olleen ajatus siitä, että lapset voivat toimia nuoren särkyneen mielen parantajina.

Sihteerinä toimi Pauliina