Märta Tikkanen: Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (16.12.2013)

Viime viikolla kokoonnuimme Janin luokse luotaamaan Märta Tikkasen teosta  Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta. Paikalla olivat Jani, Riina, Mirkka, Jenni, Pauliina, Aino, Enni sekä vauva.

Vaikka olimme pääsääntöisesti pitäneet kirjasta, totesimme jo aiemmin havaitsemanne ilmiön: omaelämäkerrallisista keskustelua syntyy piirissämme yleensä vähemmän. Kenties se johtuu tunteesta, ettei toisen elämää tai kokemuksia voi ruotia samalla tavalla kuin tavallista kaunokirjallista romaania. Tapahtumat, tunnelmat ja kokemukset ovat kumminkin kirjoittajan näkökulmasta aitoja.

Kirjailijan kuvauksessa avioliitostaan on jotain inhimillistä ja vieläkin ajankohtaista. Kansien välissä oli liki kolmekymmentä vuotta avioliiton ylä- ja alamäkeä. Vuosiin kietoutuu teemoja niin rakkaudesta, kirjoittamisesta, lapsista, alkoholismista, feminismistä, sairastumisesta kuin ruomenruotsalaisista kulttuuripiireistä. Pariskunnan tapa käydä dialogia parisuhteestaan kirjojen välityksellä herätti myös kiinnostusta lukea joku toinenkin Tikkasten teos. Muutama meistä oli jo Vuosisadan rakkaustarinan lukenut aiemmin. 

Puhuimme myös kirjallisuuden kääntämisen haasteellisuudesta ja siitä, miten säilyttää käännöksessä alkuperäinen vire ja sävy.

Seuraava kirjaa valittaessa käytimme vaihteeksi Hesarin klassikkoautomaattia, jonka avustuksella kirjaksi valikoitui Aino Kallaksen Sudenmorsian. Tapaamme Riinan luona 6.2. Märta Tikkasen kirjan tunnelmiin palaamme vielä 13.3. ja menemme tuolloin Kansallisteatteriin katsomaan näytelmää Vuosisadan rakkaustarinat.

Henrik ja minä elimme suunnattoman lähekkäin, hengitimme samaa ilmaa, välillämme ei ollut lainkaan tilaa. Unelmamme että saamme nukahtaa ja herätä yhdessä, löytää toisemme yhteisissä lapsissamme oli täyttynyt, me voimme nähdä toisemme vuorokauden kaikkina aikoina, koskettaa toisiamme, olla yhdessä, puhua yötä päivää jos halusimme.

Silti tuntui kuin tukehtuisi.

Märta Tikkanen: Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Aila Meriluoto: Lasimaalauksen läpi ja Vaarallista kokea (11.10.2013)

Jatkoimme Meriluoto-teemassa kahden runoilija-kirjailijan päiväkirjan ja siinä sivussa toiseen päiväkirjaan nivoutuvan Lasimaalaus-runokokoelman merkeissä Helminkadulla. Paikalla oli kuusi luotaajaa, ja keskustelua virisi viinin virratessa myös monesta muusta melko lailla intiimistäkin asiasta kuin Meriluodon paljastuksista tai vihjauksista. :D

Pohdimme muun muassa sitä, olivatko Lasimaalauksen läpi -päiväkirjaan nivotut runot aivan tarpeen. Ei ehkä ollutkaan kiinnostavinta se, miten runot ja päiväkirja linkittyivät eikä runoille välttämättä kaivannut taustoitusta. Kaikki eivät toki olleetkaan lukeneet runoja päiväkirjan yhteydessä, sillä pokkariversiosta ne puuttuivat kokonaan. 

Keskustelimme huomattavan paljon runoilija-kirjailijan persoonasta. Meriluoto tuntui päiväkirjoissaan olevan rehellisen oloinen ja itsevarma runoudestaan. Ihailimme hänen positiivista ja kevyttä elämänasennettaan. Esimerkiksi hän ei liiemmilti rääpinyt entistä puolisoaan, lastensa isää Lauri Viitaa, vaikka syytä ehkä olisi ollut. Toisaalta hän vaikutti hauraalta ja ehkä epävarmaltakin persoonalta. 

Joku tuntui viehättyneen kovastikin Meriluodon ajatuksista, ja kaikki mielestäni tuntuivat pitäneen lukemastaan tekstistä – ja runoista. Totesimme monen kestäneen aikaan ja nautimme niiden kauniista runokuvista ja perinteisestä soinnullisuudesta. Löysimme muutamia hienoja kohtia myös päiväkirjoista, ja luimme tietysti runoja ääneen. Vertasimme hiukan näitä aiemmin kirjoitettuja teoksia viime kerralla lukemaamme Mekko meni taululle -muisteloihin, jotka Meriluoto oli kirjoittanut muita teoksia jonkin verran myöhemmin. Mekko meni taululle on melko tiivis, pelkistetty kokonaisuus, kun taas päiväkirjat sekavampia ja toistoa sisältäviä, vaikka niitäkin oli karsittu alkuperäisistään huomattavasti.

Pohdimme myös sitä, kuinka paljon runoilijuus näkyi päiväkirjojen tyylissä ja tekstin käsittelyssä. Taisimme osin ainakin päätyä siihen, että Meriluoto oli taitava kirjoittamaan objektiivisesti: hän pystyi näkemään asioissa useampia puolia kuin omansa. Katkeruus ei tuntunut vaivaavan. 

Seuraavaksi kokoonnumme Kirjamessuilla perjantaina 25.10. Kjell Westön Kangastus 38:n parissa.

Meriluotoa luotaamassa

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle (19.8.2013)

Luotasimme Aila Meriluodon Mekko meni taululle -omaelämänkerran eräänä elokuisena maanantaina Pauliinan luona. Paikalla olivat Jani, Riina, Katriina, Pauliina ja Mirkka. Meriluodon omintakeinen tyyli herätti seurueessamme mielipiteitä. Arvostimme rehellistä tapaa kertoa myös
ikävistä tunteista.

Meriluodon tyyli, joka hyppää asiasta toiseen luodakseen uusia merkityksiä toimii runoudessa, mutta kertovassa kirjallisuudesta se saattaa häiritä keskittymistä. Monet asiat jäivät kesken. "Se onkin sitten toinen tarina!" toteaa kirjailija, mutta ei koskaan palaa asiaan. Siitä huolimatta tai siitä johtuen jatkamme Meriluodon luotaamista (meriluotaamista?) lukien seuraavaan tapaamiseen Lasimaalauksen läpi ja Vaarallista kokea. Ehkä sieltä saamme vastauksia kesken jääneisiin tarinoihin.

Alun lauserakenne ja lakonisen toteava tapa kirjoittaa ihmetytti, mutta se sai selityksensä myöhemmin kirjassa: Ailalla ei ollut niin pienenä vielä nimiä tunteille, joten hän ei niitä varhaislapsuuden muistoihin myöskään jälkikäteen kirjoittanut. Tunteidet tulivat elämässä – ja kirjassa – vasta myöhemmin.

Meriluoto tuntui ottavan raskaasti osan lapsuuden tapahtumista. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitkä lapsuuden tapahtumista olivat hänen mielestään oikeasti traumaattisia ja mitkä vain muistoja toisten joukossa. Mitkä kokemukset olivat tarpeellisia kirjailijaksi tulemiselle?

Mekko meni taululle antaa myös kuvan keskiluokkaisen perheen sotakokemuksista kotirintamalla ja on jo yksinään erilaisena sotakuvauksena ansiokas. Kaikki kotirintaman ponnistuksiin osallistuneet eivät olleet köyhiä eivätkä myöskään eliittiä. Oli mukava lukea tavallisen perheen tavallinen kotirintamakokemus.

Ihailimme myös joitain Meriluodon elämän viisauksia, kuten sitä että kaikki ystävät eivät kulje rinnallamme kehdosta hautaan, vaan joistain pitää luopua tietyn elämänvaiheen päätyttyä. "Se oli sitten lapsuuden loppu", hän toteaa nähdessään lapsuuden ystävän tanssivan toisessa seurueessa vappuna, eikä mene puhumaan hänelle.

Seuraavaksi siis Lasimaalauksen läpi ja Vaarallista kokea, perjantaitapaaminen 11.10. Pauliinan luona.