Yann Martel: Piin elämä (12.3.2013)

Luotaajat katsoivat tiistaina Piin elämän (ohj. Ang Lee) ja sen jälkeen istahtivat analysoimaan elokuvaa ja sen pohjana ollutta Yann Martelin samannimistä kirjaa. Kahdeksasta luotaajasta reilu puolet oli lukenut kirjan ja heidän mielestään kirja on elokuvaa parempi. Elokuvaversioon on lisätty kliseitä (ensirakkausdraamaa) ja yksinkertaistettu syvällisiä pohdintoja latistaen samalla kokonaisuutta. Eri uskontojen vertailu jää melko pinnalliselle tasolle. Ehkä katsojan onneksi kirjan brutaaleimmat ihmissyöntikohdat on elokuvasta jätetty pois. 

3D:nä Piin elämä on kuitenkin visuaalisesti varsin kaunista katsottavaa, vaikka merellä ajalehtiminen ja elämästä kamppailu yhdessä tiikeri Richard Parkerin kanssa monia hiukan pitkästyttikin elokuvissa. Kirjassa samainen matkalla olemisen kuvaus pohdintoineen on melkein parasta antia. 

Keskusteluissamme elokuvaelämyksen jälkeen puhuimme kirjan uskonnollisuudesta. Kirjaa voi lukea monella tavalla, vetävänä seikkailutarinana tai uskontofilosofisena pohdintana. Seikkailutarinaa kuitenkin hiukan latistaa pitkä esipuhe, missä lukijaa yritetään vakuuttaa paitsi kirjailijan kyvyistä myös kirjan tarinan aidosta löytymisestä. Esipuheessa myös paljastetaan kirjan onnellinen loppu, mikä vei osan lukujännityksestä. Elokuvassa esipuheen muistelu jatkuu takaumallisena kerrontatapana läpi elokuvan. 

Piin elämä tuo esiin niin hindulaisuuden, islamin kuin kristinuskon monia yhteisä elementtejä ja tarinoiden samankaltaisuuden - ja lopulta kirja itsekin antaa kaksi vaihtoehtoista tarinaa, joissa hahmot  ja juoni ovat molemmissa samat. Lukija - ja myös elokuvan katsoja - haastetaan valitsemaan, mitä uskoa. 

Seuraavaksi luodatattavana on Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä 15.4. klo 18. Tavataan Riinan luona. 

Kirjasi muistiin Riina 

Jayne Anne Phillips: Mustat kuviot (30.1.2013)

Kokoontumispaikkanamme oli uutukainen kahvila The Exhibitionists Museokadulla ja teekupposen äärellä istuivat Laura, Riina, Mirkka ja Jenni.

Jayne Anne Phillipsin teosta Mustat kuviot arvioi kirjan takakannessa Uusi Suomen Keijo Kettunen seuraavin sanoin: "Karmaisevan mustaa, mutta myös kaunista ja taitavaa kirjallisuutta". Toteamus tiivistää hyvin myös luotaajien kokemukset työn alla olleesta kirjasta. Kun novellien teemat koskivat usein hyväksikäyttöä, narkomaaneja, alkoholisteja ja muuten tunteiden solmukohdissa olevista ihmisistä, ei kirja todellakaan ollut sisältönsä puolesta helppo- tai nopealukuinen. Allekirjoittanut ei hetkittäin pystynyt erittelemään johtuiko fyysinen paha olo bussissa lukemisesta vai kirjan sisällöstä. Alun karmivuuden jälkeen kirjaa luki hieman varuillaan, peläten mitä kamalaa seuraavaksi tapahtuu ja välillä huojentuen, mikäli novellien henkilöiden kohtalot eivät olleetkaan kaikkien surullisimpia.

Kaikesta huolimatta teos oli jollain tavalla vangitseva hirveyksistään huolimatta ja kiitosta sai kirjailijan taito vaihtaa kertojaääntä. Muutamia novelleja meidän tekisi mieli lukea uudestaan ja pohdimme myös niiden soveltuvuutta lyhytelokuviksi. Novelleista löysimme myös lohdullisuutta. Kukaan ei ole paha pahuuttaan, vaan usein löytyy jokin tausta ja syy ihmisen menneisyydessä. 

Törmäsimme kirjassa myös pieneen painovirheeseen. Meissä kummastusta herättänyt novellin Onnellinen kohta: "Hän nukkui yönsä yksin, alastoman papin kieli suloisessa ruumiissaan." oli Lauran englanninkielisessä teoksessa muotoa:  "She slept alone at night, soul of a naked priest in her sweet body." Se tuntui istuvan paremmin lyhyen novellin tarinaan, jossa naisella on täydellinen mies, jota rakastaa, mutta hän ei kumminkaan sitä tee.

Valitsimme ensi tapaamiselle luettavaksi Yann Martelin Piin elämän. Nähdään seuraavan kerran 12.3. ja mennään yhdessä katsomaan kirjan pohjalta tehty elokuva. Voimme leffan jälkeen kokoontua lasilliselle ruotimaan sekä kirjallista että filmatisoitua versiota Piin elämästä. 

terveisin Jenni

Marko Hautala: Itsevalaisevat (19.12.2012)

Luotaajien pikkujoululuotauskirjaksi osui Marko Hautalan Itsevalaisevat. Joulutorttujen lomassa Riina, Pauliina ja Jani päätyivät pitämään kirjaa ihan ookoona ja suosittelevat sitä erityisesti yläkoulu- ja lukiolaisille. He pystynevät samaistumaan kirjan nuorten ulkopuolisuuden, erilaisuuden sekä lasten ja aikuisten maailmojen kohtaamisten ristiriitoihin. Kirjan nopealukuisuudesta kertoo sekin, että kaikki olivat lukeneet koko teoksen. 

Hautala onnistui aidon tuntuisesti nuoren Iiriksen päiväkirjamerkintöjen yhdyssanavirheissä, mutta muuten henkilöt jäivät ohuiksi ja tarinan kaarta olisi voinut jämäköittää. Elokuvamainen hypähtely voimakkaista visuaalisista kuvista toisiin vaikeuttivat aikajakson hahmotusta ja karsivat hiukan tarinan uskottavuutta. Kalavertaukset tuntuivat menevän sekaisin. Osuvat päälukujen nimet selkeyttivät kuitenkin kirjan rakennetta. Mietimme myös mahtaako nuori 15-vuotias poika todella ajatella lintujen laulua ja lehtien värinää.

Nuoren maailmasta Hautala onnistuu hyvin tavoittamaan sosiaalisten tilanteiden paineet ajautua tekemään jotain, mitä oikeastaan ei haluaisi tehdä. Vaikka Iiriksen tarina jäi auki jäi kirjasta kuitenkin ajatus positiivisena ihmisen kyky selviytyä.

Seuraavaksi luotauskirjaksi emme valinneet jakamistamme joululahjakirjoista vaan kirjan valitsi meille Helsingin sanomien Klassikkoautomaatti, toisella yrittämällä. Eli keskiviikkona 30.1.2013 on luodattavana kirjana Jayne Anne Phillips: Mustat kuviot.

David Grossmann: Sinne missä maa päättyy (8.11.2012)

Lähes vuosi vierähti ennen kuin aloin kirjoittaa raporttia (ajastin sen toki oikeaan aikaan!) Davis Grossmannin kehuja saaneesta tiiliskivestä. Pahaksi onnekseni en muista keskusteluista juuri mitään, sillä itse en teoksessa päässyt alkua pidemmälle. Turvaudun nyt muistiinpanoihin, ja pidän raportin lyhyenä. ;)

Pidimme kirjaa vähän uuvuttavana, vaikka alku olikin mielenkiintoinen ja teoksessa oli hienoja kohtia. Rakenne jäi vähän kysymysmerkiksi: se ei ehkä ollut kovinkaan jäsennelty, eikä teksti ainakaan antanut lukijalleen hengähdystaukoja. 28 päivää vaellusta puskettiin läpi.

Kirjan lukeminen oli siis työvoitto, ja hieman vyyhtimäinen rakenne alkoi avautua pikkuhiljaa. Ehkä lukija samaistui höpöttämiseen? Jonkun mielestä kirja parani loppua kohden, kun siinä oli päässyt tutustumaan ihmiseen, jolla oli todella vaikeaa. Kerronta oli realistista, syveni matkan myötä. Ensin se etsi lukijan luottamusta, siirtyen luottamuksen kasvaessa rankempiin aiheisiin. Toisaalta hyppäys vuosia aikaisemmalle tasolle kesken kaiken vähän jämäytti (hämäsi vai jämäköitti??) kirjaa. 

Sinne missä maa päättyy kantoi mielenkiintoista näkökulmaa: päähenkilönä oli 50-vuotias nainen, äiti, jolla oli syviä erimielisyyksiä poikansa kanssa. Pohdimme keskusteluissamme, miten lapsi näkee äitinsä ja totesimme, että tässä perheessä äiti oli joutunut aika tukalaan asemaan. Ottiko hän kuitenkin aivan itse roolinsa vastaan? Totesimmekin, että äiti on äiti, ei aina vain ihminen.

Osin teos oli siis pitkästyttävä, mutta sisälsi toisaalta hyvin mielenkiintoista ideologiaa. Se oli eräänlainen yksityiskohtainen elämäkerta, ehkä sodanvastainen ja syyllistäväkin kertomus. Mietimme oliko kirjaan sisällytetty loppuselitys turha. Toisaalta loppu jäi avoimeksi.