Natalja Kljutsarjova: Kolmannessa luokassa (25.8.2010)

30.08.2010 - 23:10

Viime viikon keskiviikkona luotasimme kesän viimeisistä hetkistä nauttien Kljutsarjovan analyysia Venäjästä. Neljästä kahdella oli loppu vielä kirjasta kesken mutta itse ainakin lukaisin sen loppuun kun muut eivät suostuneet paljastamaan millainen Putinlandia lopulta on tai miten Nikita-tytölle tai pojalle (mun mielessä pyöri vain Nikita-leffa ja mielsin päähenkilön poikamaiseksi tytöksi kun taas muut olivat lukeneet Nikitan poikana kun kerran häntä pojaksi kirjassa puhuteltiin). Lopusta voisimme puhua kyllä vielä joskus lisää sillä se taisi hiukan yllättää.
Melko yksimielisesti totesimme kirjan varsin lukukelpoiseksi, jopa "tämän vuoden tähän mennessä parhaaksi lukukokemukseksi". Kirjassa oli kiinnostavia tarinoita Venäjän marginaalista, vähän rujojakin mutta välillä hiukan imelän hyvisteleviä: Nikitan ameliemainen auttaminen herätti vähän epäilyksiä puolenvälin jälkeen. Nykyvenäläisyyden kuvauksessa Kljutsarjova onnistui raikkaalla tavalla, vaikka osin stereotypiota edelleen vahvistaen. Maaseudun, viimeisen kolhoosin ja mummojen tietoisen romantisoivasta kuvauksesta välittyi rakkaus Venäjää kohtaan ja kirjallisuusviittauksista kirjoittajan akateeminen kirjallisuuden harrastus.

Viltillä tuli kyllä vähän vilu, kuten Venäläisillä juna-asemilla. Tarjosimme Tokoinrannan kulkijalle pari lasillista viiniä ja lähdimme nauttimaan art goes kapakka-annista. Seuraavaa kertaa saati kirjaa emme päättäneet. Kulkijan ehdotus oli Mein Kampf. Itse ehdottaisin välipalaksi sisar-luotausryhmältämme eli Afrikka-luotaajilta saadun vinkin mukaan heidän seuraavaksi kirjaksi valitsemansa Mia Couton Plumeriaveranta. Sivuja on vain 170, teosta on hyvin saatavilla kaupunginkirjastosta ja Couton kirjoista kuulemma voisi syntyä hyvää
keskustelua. Tässä linkki Plumeriaverantaa koskevaan arvioon:
http://www.kiiltomato.net/?rcat=K%E4%E4nn%F6skirjallisuus&rid=1307

Afrikka-luotaajat kokoontuvat maanantaina 13.9. vielä vähän epävarmassa paikassa. Koska viimeksi luotaamassa oli vähän vähänlaisesti väkeä, ehdottaisin, että luotaisimme kaikki yhdessä tätä mosambikilaisen kirjailijan teosta. Sitä seuraavaksi luotaus-kirjaksi puhuttiin alustavasti Katriina Ranteen teosta Minä, sisareni. Ajankohta sille olisi noin 28.10-31.10, jotta saisimme itse kirjailijan mukaan kommentoimaan teostaan. Miltä kuulostaa luotausryhmien yhdistäminen ensi kerraksi? Voimme myös valita seuraavan kirjan nettiäänestyksellä, kuten keskiviikkona oli puhe.

Tuomas Vimma: Helsinki 12 (16.6.2010)

17.07.2010 - 14:07

Cafe Pirittan terassilla puitiin kesäkuussa Tuomas Vimman vuonna 2004 julkaistua esikoisteosta Helsinki 12. Keskustelemassa olivat Riina, Johanna, Mika, Mirkka ja Toni.

Irvokkaaseen mainostoimistomaailmaan sijoittuva kirja oli jakanut lukijoiden mielipiteitä; sitä oltiin pidetty sekä vastenmielisenä että viihdyttävänä.

Keskustelun aiheissa pyöri enimmäkseen päähenkilön persoona, tämän sisko, tarinan uskottavuus, juonen laatu, kieli, sekä suhteessa kirjan alkuosaan kovin kontrastikas loppuratkaisu.

Mielikuvilla maailmansa rakentavan minäkertoja-päähenkilön kokonaisvaltaista, Amerikan Psyko -henkistä vastenmielisyyttä ja tunteettomuutta pidettiin osin poikkeuksellisena kirjoituksellisena ratkaisuna: ilman ainutta hyvää, positiivista piirrettä henkilöstä oli vaikea pitää. Toisaalta esitettiin myös mielipiteitä, että kirjan särmikäs asenne syntyi juuri tämänlaisten valintojen vuoksi.

Päähenkilön groteskilla tavalla täydelliseksi muovailtua siskoa pidettiin yleisesti kirjan epäuskottavimpana hahmona ja tämän täydellisyyteen olisi kaivattu edes jotain säröä. Sanottiin myös, että sisko oli kirjoitettu ikäänkuin olemaan fantasia/idea naisesta, joka täydellistä elämää viettävä miespäähenkilö olisi halunnut olla, jos olisi ollut nainen.

Yleinen uskottavuus aiheutti muutenkin paljon keskustelua. Oikeilla paikan- ja kadunnimillä osin hyvinkin tarkasti piirrettyyn todelliseen, olemassaolevaan ympäristöön sijoitetuilta tapahtumilta moni oli odottanut myös juonellista realismia, ja kokenut ongelmaksi räikeän epäuskottavuuden hahmojen suhteen. Kirjaa kutsuttiinkin satiirin ohella 'fiktiiviseksi omaelämäkerraksi'.

Juonellisesti kirjaa pidettiin kovin ohuena. Tapahtumien kulku oli merkitykseltään sivuosassa, kun pääpaino jäi brändiluetteloinnin ja tuhdin slangikielen siivittämään, päähenkilön provokatiivisen kyseenalaisesta mielenmaisemasta nähtyyn hetken kuvailuun. Päähenkilöä siis ikäänkuin väritettiin jatkuvasti nokitellen lisää, mutta samoilla väreillä, mikä oli saanut kirjan tuntumaan jo puuduttavalta toistolta, kun tapahtumat ympärillä eivät samaan tahtiin edenneet mihinkään.

Alkupuoliskosta poikkeavan loppuratkaisun tyylinvaihdos mainostoimistonaureskelusta dekkarimaiseen takaa-ajoon ja siitä eteenpäin oli vaikuttanut lukijoista osin perustelemattomalta ja häiritsevältä suunnanmuutokselta. Väkivaltaan ja hahmojen tappamiseen sortumista arvosteltiin myös helpoksi ratkaisuksi kirjailijalle. Toisaalta tyylinvaihdoksen ja genrestä ulosmurtautumisen mietittiin myös olevan aiemman tarinan pahaaenteilevän paisuttelun väistämättä vaatima ylilyöntiratkaisu, sillä minkäänlaista huipentumaa olisi ollut enää vaikea kuvitella edelliseen yltäkylläisyyden ja velkaantumisen kuvailuun.

Keskusteltiin myös siitä, että jos kirja on satiiri, mikä oikeastaan on silloin satiirin kohde, mutten muista päästiinkö siitä mihinkään ajatukseen.

Seuraava luotauskerta on 25.8. klo 18, jolloin kokoonnumme viltille Huviteltan läheisyyteen (ympyrätalon puolelle?) keskustelemaan Natalja Klutsarjovan kirjasta Kolmannessa luokassa.


-t

Marjane Satrapi: Persepolis (06.05.2010)

06.05.2010 - 23:37

Luotaajat kokoontuivat aurinkoisena torstaina Tokoinrannan juuri uudistetussa älykkökahvila Pirittassa. Ulos asti jatkuva tätijono haittasi hieman aloitusta, mutta paikka oli muuten mukava. Luettavana oli Marjane Satrapin sarjakuvaromaanit Persepolis 1 ja 2 ja paikalla keskustelemassa Aino, Jenni, Johanna, Mika, Mirkka, Riina ja Toni.

Kirjat ja kirjailija olivat joillekin entuudestaan tuttuja, mutta useimmille eivät. Osa 1 kertoi Marjane Satrapin lapsuudesta Iranissa ja osa 2 nuoruudesta Itävallassa sekä kotiinpaluusta ja aikuiselämästä Iranissa. Kaikki olivat yleisesti ottaen pitäneet kirjoista ja pitäneet niitä helppolukuisina ja kiinnostavina. Edelliseen kirjaan (Vanhan rouvan lokikirja) verrattuna Satrapin tarinankerronta todettiin huomattavasti tiiviimmäksi. Tarina eteni ruutujen yläreunassa olevien tekstilaatikoiden avulla, ja tekstiä oli sarjakuvakirjaksi paljon. Kirjojen yksinkertainen ja keveä piirrostyyli sopi monien mielestä hyvin välillä vaikeiden ja ahdistavien tapahtumien kerrontaan. Kirjat olivat omaelämänkerta, vaikka joidenkin tapahtumien todenperäisyys herätti hieman arveluja.

Kirjoissa kerrottiin miten uskonto, sota ja poliittiset vainot vaikuttivat tavallisten ihmisten elämään Iranissa. Länsimaisessa 'vapaassa' yhteiskunnassa elävästä monet asiat tuntuivat lähes absurdeilta. Iranin arkipäivästä löydettiin yhtymäkohtia sekä Neuvostoliittoon että George Orwellin 1984 -kirjan maailmaan. Satrapin sivistynyt, uudistusmielinen ja varakas perhe tuki tyttärensä opiskelua ja tiedonhankintaa. He vastustivat lähes koko suvun voimalla kaikenlaisia hölmöjä sääntöjä, pitivät juhlia torstaisin suljettujen verhojen takana ja kuuntelivat uutisia BBC:ltä.

Kirjoissa käsitellyt aiheet, koulutus, koulutusmahdollisuudet, erilaiset elinolosuhteet, ihmisten yleinen sivistys ja erilaisiin yhteiskuntiin sopeutuminen herättivät keskustelua. Kaikki olivat yhtä mieltä sivistyksen ja älykkökahviloissa istuskelun tarpeellisuudesta. Lisäksi todettiin, että Persepolis sopisi hyvin myös koulussa luettavaksi, vaikkei lastenkirja olekkaan (paitsi Laaksolahden kirjaston mielestä).
Kirjojen pohjalta on tehty animaatio vuonna 2007
www.persepoliselokuva.fi/

Seuraavaksi kirjaksi valittiin Tuomas Vimman Helsinki 12
Kokoonnumme seuraavaksi keskiviikkona 16.6 klo 17:15 Tokoinrannassa, tai sateen sattuessa Pirittassa.

Sihteerikkönä toimi
Mika

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja (11.4.2010)

14.04.2010 - 22:19

Mirkan luokse luotaamaan kokoontuivat sunnuntaina Mika, Riina, Johanna ja Jenni. Tällä kertaa ruodittavana opuksena oli Kyllikki Villan teos Vanhan rouvan lokikirja.

Pääosin kirjasta oltiin pidetty. Se oli rauhoittava, samoja kuvioita toistava ja ikäänkuin keskustelua vanhan tädin kanssa. Yhtälailla toisto, tietynlainen alakuloisuus ja asioiden märehtiminen koettiin myös puuduttavana. Hieman totuttelua vaati kirjan puhetyylinen asu, sillä teos on kirjoitettu kaseteille luettujen päiväkirjojen pohjalta. Kirja on myös matkakirjan sijasta todellakin päiväkirja, lokikirja, kuten teoksen nimikin kertoo. Kohdekuvausten sijaan teos on ennemminkin omalla tavallaan vanhenemisen kuvaus. Epävarmuus, toisista riippuvaisuus ja inhimillisyys ovat teoksessa läsnä ja pidimme kirjailijan ihanan rehellisestä tyylistä tämän suhteen. Välillä ajatukset tuntuivat raakileilta, mutta toisaalta juuri niin on hyvä. Tällöin niitä voi työstää itse päässään pidemmälle, kun ne eivät ole loppuun saakka pureksittuja. 

Pohdimme myös olisiko meistä matkustamaan rahtilaivalla. Muutamalla olikin kokemusta lyhyeltä matkalta Itämerellä. Sen totesimme, että rahtilaivassa matkustaminen on epävarmuuden sietämistä, eikä senkään vuoksi sovi ihan jokaiselle.

Toukokuussa tapaamme Tokoinrannan uudessa Cafe Pirittassa 6.5. kello 17.15. Teoksena ovat iranilaissyntyisen Marjane Satrapin sarjakuvaromaanit Persepolis: iranilainen lapsuuteni ja Persepolis 2: kotiinpaluu. Kyseessä on siis kaksi erillistä sarjakuvakirjaa, joita molempia näyttäisi olevan hyvin saatavilla kirjastosta.

t. Jenni