Virginia Woolf: Oma huone (11.8.2005)

 
13.08.2005 - 23:42

Tapasimme eilen Katriinan luona ja puimme Virginia Woolfin teosta Oma
huone. Paikalle tuli vain neljä Luotaajaa, joista kolme oli lukenut
teoksen. Yleisesti Omaa huonetta oli pidetty mielenkiintoisena, joskin
Lauran mielestä teos juuttui samaan aiheeseen/näkökulmaan hiukan liikaa, ja
olisi kaivannut "vastaväittelijää". Riinaa teos viehätti, mutta hän myönsi
Lauran kritiikin oikeutuksi – kyse oli läpi kirjan samasta aiheesta ja
naisen näkökulmasta, joskin teoksen ilmestyessä se oli varmasti radikaali
työ. Myös Oman huoneen muoto/eteneminen sai etenkin Lauralta hiukan
kritiikkiä. Katriina piti siitä, että kirja oli työprosessin kuvausta
(esitelmän "Naiset ja kirjallisuus" valmistelua), mutta pohti, onko
Virginia Woolf itse esimerkki kritisoimastaan epäkohdasta – naisten
koulutuksen puutteen vaikutuksesta ajatteluun ja kirjoittamiseen. Toisaalta
tajunnanvirtamaisuus ja siihen kuuluva poukkoilu oli todennäköisesti
useimmiten tietoinen valinta.

Riina luki kirjaa "kiukunsekaisin tuntein", kokien myötätuntoa tuon ajan
naisia kohtaan. Kirja sai hänet puimaan naiseutta ja tasa-arvoa oman
äitinsä kanssa käydyissä keskusteluissa, ja inspiroi jopa Riinan töissä
pitämää puhetta, johon hän sisällytti lainauksen "Ihminen ei voi ajatella
hyvin, rakastaa hyvin, nukkua hyvin, jollei ole syönyt hyvin". Myös muut
Luotaajat pitivät lausetta viisaana, ja se innosti meidät pohdiskelemaan
köyhyyden ja materiaalisten ongelmien vaikutusta henkisiin saavutuksiin.
Lauraa olisi kiinnostanut tietää, millainen esitelmöitsijä Woolf itse oli –
liian perinpohjainen, tylsä pohdiskelija vai hyvin innostava? Entä pitikö
Woolf ikinä tuota "Naiset ja kirjallisuus" –esitelmää, vai oliko kyse
fiktiivisestä esitelmänteosta? Mietimme myös, miten esitelmän aiheena ei
nykypäivänä voisi olla noin valtavan laajaa otsikkoa; tänään ongelmana ei
onneksi olisi löytää naispuolisia kirjailijoita, vaikka monet muut kirjan
käsittelemistä epäkohdista edelleen saattavatkin olla olemassa. Katriina
tosin oli sitä mieltä, että pienellä muutoksella otsikko saattaisi edelleen
olla tarpeeksi rajattu ja yleisesti hankalana työnä pidettävä:

Afrikkalaiset naiset ja kirjallisuus. Afrikkalaisten naisten valtavasta
lukumäärästä huolimatta harva länsimaissa tai Afrikassakaan osaa
esimerkiksi nimetä yhtään afrikkalaista naiskirjailijaa.

Loppuillasta pohdimme yleisemmin naisena ja miehenä olemista, ja päädyimme
siihen, että nykypäivänä naisena olo saattaa kuitenkin olla helpompaa kuin
miehen roolin täyttäminen. Miehiä stressaa edelleen usein "vaatimus" (ehkä
vain itse itselle asetettu)  ansaita, tietää, osata ja uskaltaa enemmän
kuin tyttöystävänsä/vaimonsa. Puhumattakaan siitä, että "on oltava" pidempi
ja fyysisesti vahvempi, eikä sovi itkeä. Naisten sen sijaan sallitaan
nykyään ehkä vapaammin olla kovia tai herkkiä, uranaisia tai kotiäitejä jne.
Kaikkein eniten meitä jäi Omassa huoneessa mietityttämään seuraava
monimerkityksinen lausepari: "... ja ajattelin, miten epämiellyttävää on
joutua suljetuksi ulkopuolelle; ja ajattelin, miten on ehkä pahempaa joutua
suljetuksi sisäpuolelle". Riinalla ja Lauralla oli eri näkemys (tai useita
kilpailevia näkemyksiä) vastaukseksi Katriinan kysymykseen siitä, keitä tai
mitä sisäpuoli ja ulkopuoli tarkoittavat. Naisia vai miehiä, marginaalia ja
valtaväestöä, ja miten päin?

Luettavaksi tekstiksi äänestimme Katriinan ehdotuksista Sivistyksen
käsikirjan. Teoksen on kirjoittanut saksalainen tohtori Dietrich Schwanitz.
Kyseessä on vaihteeksi ei-fiktiivinen, mutta kuitenkin yhden ihmisen
sujuvasti ja taidokkaasti kirjoittama, paljon keskustelua aikaansaanut
kirja, ei siis mikään tylsä tietosanakirja. Teoksen runsaasta sivumäärästä
johtuen luemme vain osan: Kirjan 2. osasta otsikolla "Taidot"
johdannon "Johdatus sääntöihin jotka ohjaavat sivistynyttä kanssakäymistä"
sekä luvut 2.-5., eli "Kirjojen ja kirjoituksen
maailma", "Kulttuurintuntemusta kansainväliseen
kanssakäymiseen", "Älykkyys, lahjakkuus ja luovuus" sekä "Mitä ei kuulu
tietää". Nämä luvut löytyvät sivuilta 474-525. Luettavaa kertyy siis vain
52 sivua (+ johdanto), joten ajanpuutteen takia kenenkään ei pitäisi olla
pakotettu jäämään pois ensi kerran Luotaajista.

Paikalle aikovia pyydetään ilmoittautumaan Riinalle viimeistään kaksi päivää ennen tilaisuutta.
Muistattehan mainita mahdollisista poikkeusruokavalioista.

Runsaslukuista pohdiskelijajoukkoa syyskuun kokoukselle toivoen,
Katriina

Tässä vielä pari linkkiä seuraavan kerran kirjavalintaan tutustumiseen, tosi lyhyt ja hiukan laajempi vaihtoehto:

http://www.akateeminen.com/search/tuotetieto.asp?tuotenro=951-20-6356- 5&language=0

http://samarium.credo.fi/cgi-bin/uskonet/weblehti.exe? Newsp=kk&Date=040115&Depa=kirkonkirjat&Model=kehys.html&ID=&story=sivistys.t xt

V.S. Naipaul: Elämän kuva (27.6.2005)

 

28.06.2005 - 23:41

Maanantaina Kaivopuistossa kokoontuivat Pauliina, Riina, Tintti Anja ja
Mira. Luettavana oli V. S. Naipaulin Elämän kuva, joka kertoo
intialaissyntyisen Willien taustasta sekä elämästä Lontoossa ja tarkemmin
määrittelemättömässä Afrikan maassa (Mosambik?). Elämän kuva on kertomus
juurettomuudesta ja ulkopuolisuudesta: Willie on länsimaistunut, muttei
kuitenkaan syvällä sisimmässään.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen: se alkaa ja loppuu tarinaan. Alussa isä
kertoo Willien syntymää edeltäneistä tapahtumista ja omasta nuoruudestaan.
Keskimmäinen osa kertoo Willien lapsuudesta ja opiskelusta Lontoossa. Ennen
kolmatta osaa, jossa Willie kertoo sisarelleen ajastaan Afrikassa, kerronta
nopeutuu ja hypätään vuosien yli muutamalla lauseella. Jokaisessa jaksossa
on oma tunnelmansa. Ehkä siksi osa pitikin enemmän lopusta, osa alusta.
Aika kuluu epätasaisesti. Välillä tulee suuria hyppäyksiä tai asioita
kerrotaan takautuvasti.

Kirjasta pidettiin erityisesti siksi, että kerronta oli sujuvaa ja piti mielenkiinnon yllä loppuun asti. Lopussa jäimme kaipaamaan tarinalle päätöstä. Myös englanninkielinen nimi, Half a life, sai meidät arvelemaan että Willien elämästä puolet on vielä kertomatta. Yhtäkkinen lopetus toisaalta korostaa viimeisiä lauseita, joissa Willie toteaa ettei ole elänyt todella omaa elämäänsä. Kirjan suomenkielinen nimi viittaisikin siis elämättömään elämään - vain kuvaan elämästä.

Willie todettiin aloitteettomaksi odottajaksi, joka menee sinne minne
tapahtumat kuljettavat. Mikään ei kummemmin tunnu liikuttavan häntä, vaan
hän ottaa kaikki suuret käännekohdat elämässä (muutot, kirjan
julkaiseminen) tasaisesti. Willie ei näytä kotiutuvan minnekään vaan kun
asiat alkavat sujua liian hyvin, hän vaihtaa maisemaa. Kirjassa on ainakin
viisi jaksoa, joissa Willien lähipiiri vaihtuu täysin toiseksi. Hän ei
esimerkiksi pidä yhteyttä Intiaan lähtönsä jälkeen. Lontoossa hän hylkää
opiskelukaveri Percyn boheemipiirit alettuaan novellien kirjoittamisen.
Sitten Willie lähtee odottamatta Afrikkaan rakastettunsa Anan mukana. Noin
kymmenen vuoden päästä Willie alkaa pettää Anaa paikallisessa ilotalossa.
Lopuksi, aivan yhtä odottamatta kuin tulikin, Willie lähtee Afrikasta
Saksaan sisarensa luo. Kirjassa oli siis paljon sivuhenkilöitä, joista
mieliimme oli jäänyt erityisesti vanha nainen Willien ja Anan
tuttavapiiristä Afrikassa. Ennen sisällissotaa hänellä oli vaikutusvaltaa
maaseudun eliitin pienissä piireissä, koska hänen uskottiin voivan
ennustaa. Mietimme vastaako vanhan rouvan uskottavuudeen romuttuminen
ympärillä tapahtuvaa yhteiskunnallista romahdusta.

Seuraavaksi kirjaksi valittiin Virginia Woolfin Oma huone. Tapaamme 15.8.
Sibeliusmonumentin luona.
(edelleenlähetetty viesti, laatija Mira)

Peter Hoeg: Lumen taju (7.4.2005)

 

07.04.2005 - 23:48

Käsittelyssä oli Peter Hoegin Lumen taju. Mukana olivat vain Anja, Mira ja 
tarjoiluvastaavasihteeri-Riina. Keskusteltavaa  riitti silti ja varsinkin
Anja toi esille mielenkiintoisia symbolistisia näkökulmia.

Lumen tajun päähenkilö on Smilla Jaspersen ja kirja etenee pienen pojan
murhatutkimuksista Grönlantiin ja lähelle koko maailman tuhoa. Sankaritar
Smilla ratkaisee murhan ja seikkailee muutenkin hyvin jännittävien
tapahtumien keskellä. Se että kirjan kirjoittajana on mies, näkyy
mielestämme kirjan väkivalta- ja tunnekuvauksissa. Smilla tarkkailee
tunteitaan kuin ulkopuolelta ja toteaakin eräässä kohdassa:  "Tunteiden on
virrattava vapaasti, jotteivät ne samentuisi". Lumen tajun tunnelma toi
mieleen aikaisemmin Luotaajien lukeman Hannu Raittilan Venetsiasta kertovan
kirjan: samalla tavalla molemmissa uhka on mukana läpi kirjan, mutta mikä
se uhka on, on kerrottu epämääräisesti. Lumen tajussa vastakkain ovat
länsimaaalainen Tanska ja Grönlanti, viimeinen alkuperäiskansan tyyssija.
Monet kirjan henkilöistä tuntuvat epätodellisilta ja niiden merkitys
piileekin juuri niiden symboliikassa. (Profeetta) Esajaksen kuollessa
kirjan alussa sinetöityy kaikkien inuittien kuolema. Ja vaikka Smilla
vihaisikin länsimaalaisuutta, ei hän voi kuitenkaan kieltää joitakin sen
hyviä puolia. Sopeutuminen vain on vaikeaa, mutta eteenpäin on mentävä,
tunteiden on annettava virrata vapaasti.

Seuraavan kerran Luotaajat tapaavat Miran luona. Kahden viimeksi luetun
mieskirjailijan kirjan jälkeen seuraavaksi luetaan Tiina Pystysen
Häpeähäkki. Jos mielestäni joku tärkeä henkilö ei ole sähköpostilistalla,
laita meiliä eteenpäin.

Luotausterkuin
Riina

Mika Waltari: Johannes Angelos (6.3.2005)

 
07.03.2005 - 23:40

Eilen Riinan luona viisi luotaajaa keskusteli Mika Waltarin Johannes
Angeloksesta (ja paljosta muustakin) intensiiviset kolme ja puoli tuntia.
Suurin osa oli, tavallisuudesta poiketen, lukenut koko romaanin, ja kaikki
enemmän tai vähemmän myös pitivät siitä.

Keskustelimme paljon romaanin henkilöhahmoista ja erityisesti
päähenkilöstä. Angeloksen olimme kokeneet vähän juurettomana ja
saamattomana filosofina, ja osa piti Johanneksen rakastumista Annaan hieman
epäuskottavana vanhan miehen hurahtamisena. Pohdimme, olisiko Johanneksella
ollut jonkin sortin ikäkriisi - puhuihan hän paljon elämän syksystä. Elämän
syksy nivoutui myös vanhan ajan loppumiseen ja uuden alkamiseen. Uutta
aikaa romaanissa edusti saksalainen teknikko Grant, joka oli rationaalinen
tiedemies.

Johanneksen ja Annan suhde oli huumaa; he eivät ymmärtäneet toisiaan kuin
fyysisesti, ja jo kirjan keskivaiheilla tuli selväksi, ettei suhteella
olisi tulevaisuutta. Annaan törmääminen sekoitti jo valmiiksi levottoman
Johanneksen, joka kuitenkin oli elänyt entistä elämäänsä määrätietoisesti.
Annaa pidimme vahvana persoonana, jonka hahmo kehittyi romaanin kuluessa.
Muuten Waltarin naiskuva tuntuu olevan suhteellisen suppea. Hän nostaa
kyllä naiset jalustalle, mutta samalla ne jäävät hieman epätodellisiksi
hahmoiksi. Toisaalta naisia on vaikea löytää historian lehdiltäkään.
Romaani kuvasi murrosajan tapahtumia. Keskeisessä asemassa olivat
sotavarustelut, juonittelut ja taistelu. Ne loivat kauhun tunnelmaa, ja
kirja voidaankin nähdä allegoriana toiselle maailmansodalle - Waltari
tuntuu olevan mielistynyt kuvaamaan kokemaansa sota-aikaa siirtämällä
todella tapahtuneet asiat kauas menneisyyteen, jolloin niiden
käsitteleminen saattaa olla helpompaa. Romaani kuvasi myös idän ja lännen
kohtaamista; kolmen erilaisen uskonnon rajamaata. Kirjan lopussa alkoi
Konstaninopolin turkkilainen aikakausi; turkkilaiset kuitenkin soivat
kaupunkiin jääville alemman luokan kreikkalaisille uskonnonvapauden. Oliko
tämä uuden ajan merkki?

Johannes Angeloksessa viehätti paitsi sen historiallisuus, todelliset
tapahtumat ja ihmiset, tietysti myös rakkauden lupaus. Kuoleman kuvaus
koettiin väkevänä ja tarpeellisena, toisaalta esim. Annan yht´äkkinen
poismeno yllätti lukijan. Waltarin hahmot ovat usein menestyviä, kauniita,
ihannetyyppejä, jotka saavat olla mukana maailmanhistorian merkittävimmissä
tapahtumissa. Waltarin rakkaus on hyvin fyysistä - "Ilman himoa ei voi olla
rakkautta." totesi Angeloskin monesti. Näistä syistä Waltarin romaaneihin
on kai niin helppo myös hurahtaa... Satumaailmaan.

SEURAAVA LUOTAAJAT: torstaina 7.4 KLO 18 tapaamme jälleen Riinan luona.
Käsiteltävänä on Peter Hoegin Lumen taju, rohkean naisen seikkailu
mystisessä Grönlannissa. Seuraavan kerran sihteeri on Riina ja kirjoja
esittelee Anja.

Luotaamisiin!
terv. Pauliina