Patti Smith: M-train (11.6.2019)

Kohta on puoli vuotta vierähtänyt viime kertaisesta tapaamisestamme. Kesäkuun alussa luotasimme Patti Smithin teosta M-train. Osa oli lukenut alkuperäiskielellä ja osa suomeksi. Kaikki lukeneet taisivat olla ihastuneita teokseen. Muistiinkirjaaja aloitti englanniksi, koki vaikeaksi runollisen kielen, luki Johannan suosituksesta tapahtumia hyvin taustoittavan kronologisemman elämänkerran Just Kids, Ihan kakaroita, Antti Nylenin suomentamana ja tajusi sen jälkeen paljon enemmän M-trainistakin. 

M-trainin parasta antia oli pysäytyskuvat, hassujen yksityiskohtien runollinen pohdinta, ikääntyminen ja elettyyn elämään liittyneiden menetysten ja muistojen käsittely kuin ohimennen. Kieli oli todella kaunista ja arkiset huomiot kirjoittamisesta ja kahvijuonnista syvensivät ja kertoivat aikuisen taiteilijan elämästä. Ihan kakaroiden taiteilija vasta pohti omaa paikkaansa ja onkin kirjoitettu Patti Smithin ensimmäisen rakkaan, valokuvakuvataiteilija Robert Mapplethorpen muistolle ja 1960-70-lukujen villille New Yorkin taide-elämälle. M-train oli rauhallistempoinen ja sisälsi Patti Smithin omia polaroid-kuvia, joita sai pysähtyä ihmettelemään.

Seuraavaksi luodattavana olisi runoteos: Uche Nduka ja Katriina Ranne: Nosta minut ja laske yhteen.

Tavataan jo perinteisten luotauspikkujoulujen merkeissä perjantaina 13.12. klo 16.30 alkaen seurustelulla ja 17.30 luotauksella. Lopuksi jälleen vaihdetaan kierrätystä kaipaavat kirjapaketit! Jos tuot mukanasi paketti-ikäisiä lapsia, ota mukaan myös lapsenmielinen, kierrätetty kirjalahja!

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla (6.1.2017)

Tapasimme Truman Capoten klassikkoteoksen Aamiainen Tiffanylla (1958) parissa loppiaisena 6.1.2017. Novellipituinen romaani oli miellyttänyt monia, sillä se oli nopealukuinen, siinä tapahtui paljon ja ennen kaikkea se sisälsi hyviä ajatuksia. Teos oli mukaansatempaava. 

Teos soljui nopeasti eteenpäin, se oli yksityiskohtainen ja yksinkertaisesti tempasi mukaansa. Kirjan voisi lukea uudelleen ja uudelleen. Keskusteluissa pohdimme eritoten päähenkilö-kertojan hahmoa sekä tietenkin Hollya, josta kirja etupäässä kertoi.

Kertoja oli "nobody", mutta kiinnostava. Pohdimme, oliko hän ihastunut Hollyyn. Osa meistä piti häntä nössönä, mutta totesimme myös, että hän tiesi, ettei saisi Hollya. Sikäli hän oli realisti. Ehkä hän tunsikin lähinnä veljellistä rakkautta Hollya kohtaan ja toimi Hollyllekin menetetyn veljen korvikkeena.

Kyseenalaistimme sen, ymmärsikö kertoja-päähenkilö Hollya kuitenkaan niin hyvin kuin antoi ymmärtää. Hänen kommenteissaan paljastui ennakkoluuloja. Hänen omat suunnitelmansa olivat epäselviä; hän oli eräänlainen tarkkailija ja vielä nuori. Joku totesi, että kertojassa kuulsi läpi 50-lukulaisen miehen katsantokanta.

Holly taas oli suorapuheinen ja sosiaalinen kaunotar, jolla oli loistava pelisilmä. Hän haaveili koko ajan jostain, kuten perheestä, mutta toisaalta arvelimme hänen käyttävän miehiä hyväkseen. Hän ei ollut prostituotu, mutta kenties escort. Hänellä oli varaa sanoa ei. Kysyimme, oliko Holly romantikko, oliko hän "lesbolainen", sillä kirjassa tätäkin aihetta sivuttiin. 

Holly oli hyvä jutunkertoja ja huomiohakuinen. Sosiaalisten taitojensa, tyylinsä ja ulkonäkönsä ansiosta hän nousi ryysyistä "rikkauksiin", vaikkei mitään sen suurempaa omaisuutta saanutkaan koottua. Kysyimmekin, miten hän elätti itsensä: hän varasteli, sai vessarahaa ja maksatti miehillä elämäänsä. Pohdimme paljon Hollyn moraalia: hän teki omalla tavallaan tai logiikallaan ehkä oikein; hänen toimintansa oli tietoista hyväksikäyttöä. 

Pienoisromaani oli aivan erilainen kuin siitä tehty elokuva, joka on laajalle yleisölle tutumpi kuin alkuperäisteos, osin Audrey Hebburnin hurmaavan roolisuorituksen ansiosta. 

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (28.2.2016)

Eräänä helmikuisena, ehkäpä vähän vähemmän pitkän päivän iltana kokoonnuimme Pamin luokse keskustelemaan Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illasta. Suurin osa oli lukenut kirjan ja yksi meistä oli katsonut siitä tehdyn elokuvan, joka tuntui hyvin uskollisesti toistavan teosta. 

Kokemuksemme kirjasta olivat positiivisia: tykkäsimme ja suosittelemme, vaikka huomasimme tulkinneemme päähenkilö Stevensin ja nti Keatonin välistä ihmissuhdetta eri tavoilla. Oliko se ystävyyttä vaiko enemmän? Totesimme, että hyvän tarinan merkki on se, että siitä voi tehdä monia tulkintoja. 

Stevensistä puhuimme paljon: hän oli mielenkiintoinen persoona, ehkä vietävissä oleva, vähän tyhmä, hovimestarin arkkityyppi, tyypillinen britti. Muutkin kirjan hahmot olivat moniulotteisia, eivät pelkkiä hyviksiä tai pahiksia, vaikka kirja käsittelikin sodan jälkeistä kahtiajakoa. 

Fiilikset kirjasta vaihtelivat: Alku oli ollut useammallekin tahmea. Joku kertoi kuitenkin, että kun tarinaan pääsi mukaan, odotti, että pääsisi lukemaan. Oli myös odotettu enemmän luokkayhteiskunnan kuvausta. Elokuvaa pidettiin visuaalisesti hienona aikamatkana. 

Tarina oli surullinen ja traaginen. Stevens meni tulkinnoissaan usein liian pitkälle, eikä esimerkiksi isän kuolemaan liittynyttä mielen tyyneyttä voinut mielestämme nostaa kirjassa esiintyneen ns. tiikeritarinan veroiseksi uroteoksi. Stevens kenties aivan aidosti ajatteli olleensa mukana ulkopolitiikassa ja hänen tarkoitusperänsä kyllä olivat hyviä, mutta hän tuntui epäonnistuvan toimissaan. Pahimmat ja tuomittavimmat teot eivät kuitenkaan olleet Stevensin ideoita ja hän katui myöhemmin joitain niistä, esimerkiksi juutalaisten erottamista. 

Totesimme kirjassa esiintyneen paljon syyllisten etsintää, mutta tavoitteena tuntui monella olleen rauha. Henkilöiden tarkoitusperät eivät kuitenkaan aina olleet selkeitä. Etsittiin, mutta ei tunnuttu löydettävän. 

---

Paikalla olivat Riina, Mirkka, Aino, Pauliina, Einari ja Konsta. Seuraava luodattava teos on Pablo Nerudan omaelämäkerta Tunnustan eläneeni. Päivä on vieläkin sopimatta! Oiskohan jo aika päättää? ;)

Carol Shields: Ellei (14.12.2015)

Paikalla Aino, Riina, Mirkka, Einari, Enni, Pauliina, Katriina, Tapio ja Kim

Kokoonnuimme Riinan luona ja pidimme sanalla pikkujouluja: vaihdoimme kirjalahjat ja joimme glögiä. Ruokakin oli tavallista juhlavampaa, kiitos siitä!

Luotasimme Carol Shieldsin kirjan Ellei. Suurin osa oli lukenut osan kirjasta ja muutamat kokonaan. Eräänä päivänä kirjan päähenkilön, kirjailija Reta Wintersin tytär Nora karkaa kotoa ja löytyy kaupungista istumasta kadunkulmassa mukanaan kyltti, jossa lukee "hyvyys". Tytär kieltäytyy keskustelemasta perheensä kanssa ja on muuttanut asumaan asunnottomien asuntolaan.

Kirja oli alussa oli varsinainen keskiluokkaisuuden kuvaus – päähenkilöllä ei ole koskaan ollut mitään vaikeuksia, ennen kuin tytär muutti yhtäkkiä kadulle asumaan. Kirjassa oli mielestämme pohjavirtana enimmäkseen arjen teemoja. Reta saa katastrofinsa keskellä voimaa perheenäitinä toimimisesta, siivouksesta ja päivittäisestä ruuanlaitosta. Päähenkilö lohduttautuu siis kotitöiden rutiinilla. Kotitöiden kuvaukset herättivät luotaajissa paljon siivouskeskustelua – voiko siivoaminen olla voimauttavaa?

Kirja oli nopea lukea, mutta kuitenkin näimme siinä olleen painavaa asiaa. Huolen kuvaus oli aitoa ja siihen oli helppo samaistua. Meistä on tärkeää, että naisten ajatuksista ja arkipäivästä saa kirjoittaa. Carol Shields kirjoittaa yleensäkin feministisistä aiheista. Kirjailijan kirjoittamisesta kirjoittaminen jakoi mielipiteitä, joidenkin mielestä se perusteli feminististä teemaa ja sen vaikeutta, mutta toisten mielestä se oli (kirjan tylsyyden) selittelyä.

Päähenkilön sisäistä maailmaa miettiessä, tuli väkisinkin mieleen, että kanadalainen mentaliteetti on samantyylinen kuin suomalainen, vaikuttaisiko tähän ilmanala?

Kirjan tunnelma oli riemastuttavine väliotsikoineen kepeä. Vertailimme englanninkielistä alkuperäisteosta ja suomenkielistä käännöstä ja huomasimme, että  Since-väliotsikko oli käännetty "sillä välin", jota ihmettelimme – käännöksen ero saattoi liittyä tekstin sisältöön, ehkäpä se oli oikeampi käännös.

Kirjasta jäi hieman väliteoksen tunnelma, sitä olisi voinut laajentaa. Miten muut asuntolan asukkaat? Heidän mukaan ottamisensa olisi vienyt teosta yhteiskunnallisempaan suuntaan.

Päähenkilön huolenpurkukirjeet muistuttavat All Male Panel:in juttuja. Ne olivat ironisia miesten ylivaltaa vastaan. Meistä oli harmi, ettei päähenkilö koskaan lähettänyt niitä!

Korallia ja suolakiteitä, afrikkalaisen runouden antologia (15.11.2015)

15.11. luotasimme Katriina Ranteen suomentamaa Afrikkalaisen runouden antologiaa Korallia ja Suolakiteitä. Kirjan paksuus eli hyvien runojen lukuisuus toi haasteita paitsi tarinaan uppoutumista kaipaavalle lukijalle myös runojen analyysille. Runojen lukemiseen Katriinalla olikin meille pari ohjetta: voi lukea vain yhden runon päivässä, joka päivä, tai sitten voi lukea reippaasti monta runoa takertumatta ollenkaan moniin merkityksiin tai ajatukseen ymmärsinkö jonkun runon.

Esipuhetta kehuttiin ja joku totesikin, että olisi voinut lukea esipuhetta koko kirjan verran. Myös lopun kirjailijaluettelo sai kehuja ja hyvä kehitys on myös seuraavaan painokseen tuleva runoluettelo alkuun.

Luotaustekniikaksi valikoitui aiheesta poukkoilevan yleiskierroksen jälkeen muutamien suosikkirunojen lukeminen ja niiden analyysi. Kokoelman nimi tulee Jean-Joseph Rabearivelon runosta sivulta 145. Se jätettiin tällä kertaa lukematta ja keskityimme aiemmin lukemattomiin runoihin.
Aluksi luin pitkän ja kirjan ainoan somalian kielestä käännetyn runon Kirjoitettiinko rakkaus verellä (Maxamed Ibraahim Warsame ”Hadraawi” s.116). Katriina kertoi meille sen sisältävän somalialaiselle (usein puhutulle) runoudelle tyypillisen loppuosan, jossa annetaan joku moraalinen ohje. Kauhistelimme hiukan runon kielikuvien hurjuutta. Länsimaiselle lukijalle hiukan yllättävää oli myös rakkausrunon viittaus yhteisöön, kun täällä kahden välisen rakkauden vaikutuksia sukuihin tai yhteisöön ei ole tapana ainakaan korostaa.

Keskustelimme myös runosta Ovi (s. 204) yhteiskunnallisten runojen osiosta Järisevä maa, järkkymätön toivo. ”Ovi ei päätä puolestasi. Se on vain ovi.” Runon ovi viittaa maasta lähtemiseen ja pohdiskelee lähtemisen ja jäämisen ongelmia. Kenialainen runoilija Alamin Mazrui onkin itse päättänyt lähteä Yhdysvaltoihin.

Yhdeksi kokoelman suosikkirunoilijaksi nousi eteläafrikkalainen Ingrid de Kok. Hänen runonsa Isä ei näyttänyt meille (s.283) luettiin ääneen. Rytmiä ja toistoa on José Craveirinhan runossa Tahdon olla rumpu (s.266). Hiukan monimutkaisempi, jotenkin karun kiihkeä rytmi syntyy sekin toistosta Mongane Wallu Seroten runossa Ofay-näkijä katsoo menneisyyteen (s.239). Katherine Getaon runo Nainen (s.81) luettiin myös ääneen ja sen myötä Riinakin tajusi kuinka Se =vesi (=lapsi) huutaa ja huutaa ja haluaa päätä pahkaa mereen äidin ollessa hiljainen ja äänetön kuin uni.


Seuraavaksi kirjaksi valitsimme Carol Shields: Ellei. Alustavasti sitä luodattaisiin tiistaina 15.12. klo 17 Kalasatamassa.

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa (15.4.2015)

Kokoonnuimme Pauliinan luona Riinan, Janin ja allekirjoittaneen voimin. Mirkka saapui täydentämään joukkoa keskustelun loppuvaiheilla. Lisäksi mini-Luotaaja Einari oli innoissaan mukana; tosin sähköjohdot kiinnostivat häntä enemmän kuin keskustelu. (Enne?) ;)

Kaikki olivat lukeneet kirjan, ja kaikki olivat lukeneet uusimman, v. 2004 Arto Schroderuksen käännöksen. Tämäkin käännös oli vanhahtava, varmasti tarkoituksellisesti, ja vertailu Pentti Saarikosken v. 1961 käännökseen olisikin ollut mielenkiintoista.

Totesimme, että Sieppari ruispellossa on paitsi nuorisokirja mutta myös kuvaus nuoruudesta aikuislukijalle. Fiiliskierroksella kävi ilmi, että ennakko-odotukset olivat osalla olleet erilaisia: kirja ei ollutkaan niin radikaali! Teos oli mielestämme aikaansa sidottu – nykyaikana loppu olisi kenties toisenlainen? Päähenkilöön oli vaikea suhtautua neutraalisti, hänen toimintansa jopa nolotti, mutta toisaalta nuoruuden kuvaan pystyi samaistumaan omien kokemuksiensa kautta. Nuoruuden tuntemukset eivät ehkä olleetkaan kuudessakymmenessäneljässä vuodessa muuttuneet niin paljon kuin kirjassa käytetyt sanat.

Hilpeyttä olivat herättäneet useat sanavalinnat, jotka tuntuivat lisäksi toistuvan kirjassa jatkuvasti: falski, korni ja hervoton nuoruuden maailma. Kursivoituja sanoja pohdimme, mutta muistaakseni emme päätyneet niiden suhteen mihinkään lopputulokseen. Rytmin tuojia? Nuoren puheen erilaisuuden korostusta?

Sieppari ruispellossa oli kiehtova kuvaus yläluokkaisesta kapinasta, mielenterveyden ongelmista ja seksuaali-identiteetin etsimisestä. Päähenkilön kohtaamiset aikuisten kanssa olivat seksuaalisesti latautuneita; muistelimme erityisesti Antolinin kanssa vietettyä iltaa, junassa matkustaneen äidin kohtaamista sekä prostituoidun kanssa käytyä keskustelua. 

Oliko kirja myös amerikkalaisen yhteiskunnan mädännäisyyden kuvausta? Vähintään teos kuvasi maailman realiteetteja, ja pohdimme keskustelussamme myös yhteiskunnallisen aseman periytymistä. Olisiko päähenkilö todella voinut itse valita koulutuksensa ja tulevan uransa? Karkaaminen ei tuntunut todelliselta vaihtoehdolta, se oli kapinan merkki, epätoivoinen teko. 

Sieppari ruispellossa oli paikasta toiseen kulkemista, mikä liittyy sekin vahvasti nuoruuteen. Juurettomuus heijastui siis myös tällä tekstin tasolla. Paikat vilisivät, aika tuntui tiivistyneen. 

Pohdimme tietysti kirjan nimeä, ja ylistimme kaunista kohtausta, jossa väärinkuuleminen paljastui. Lisäksi selvittelimme amerikkalaisen koulujärjestelmän perusteita ja Salingerin elämää. Teos osoittautui pitkälti omaelämäkerralliseksi, ja saimme tietää, että samat päähenkilöt toistuvat kirjailijan muissakin teoksissa. Teemana hänellä tuntuu voimakkaasti olleen ajatus siitä, että lapset voivat toimia nuoren särkyneen mielen parantajina.

Sihteerinä toimi Pauliina

José Saramago: Kertomus sokeudesta (25.2.2015)

Luotaajat kokoontuivat 25.2.2015 Kimin luo Lauttasaareen keskustelemaan José Saramagon kirjasta Kertomus sokeudesta.

Paikalla olivat Einari, Jani, Katriina, Kim, Mirkka, Pauliina ja Riina

Heti alkukierroksella kävi selväksi, että kirja oli meistä monitasoinen ja -tahoinen. Useimpien mielestä sokeus oli allegoria jostakin, tarttuvasta sairaudesta tai sotatilanteesta.

Kirja oli pakko lukea kerralla tiiviin tajunnanvirtamoodin takia. Joskus kieli nauratti hirtehishuumorin takia, mutta tapahtumat, likaisuuden ja ulosteiden kuvaus ällöttivät, raskasta ja ankeaa elämää oli ahdistavaa lukea. Lakonisen toteava kirjoitustyyli kuitenkin auttoi jatkamaan loppuun saakka. Tapahtumien kauheutta oli etäännytetty banaalin kirjoitustyylin lisäksi jättämällä henkilöt nimeämättä.

Päähenkilön eli silmälääkärin vaimon tyyneys vaikeuksien edessä herätti ihailua. Hänen itsekkyytensä pilkahti vain siinä, ettei hän paljastanut heti näkevänsä, jotta ei olisi joutunut palvelemaan kaikkia.

Tekstissä oli paljon keskusteluita, pitkiä lauseita, Pilkun jälkeen isoja kirjaimia, ei aina johdonmukaisesti, Keskustelut sekoittuivat henkilöiden ajatuksiin ja juonen tapahtumiin, Eikä aina tiennyt kumpaa lukee, ajatusta vai tapahtumaa vai Henkilön Vastausta kysymyksiin.

Kertojalla oli mielestämme jännittävä ääni, kaikkitietävä, mutta joskus se muuttui me-muotoon. Kertoja oli vain harvoin moralisoiva, useimmiten vain toteava. Raportoiva tyyli sai lukemisen sujumaan ajattelematta tapahtumien kauheutta.

Pohdimme, saako katse käyttäytymään paremmin? Poikkeusolosuhteet saivat moraalin löystymään, lääkäri petti vaimoaan, sokeat varastivat toisiltaan, eivät järjestäytyneet, eivät siivonneet, eivät pitäneet huolta hygieniastaan vaan ulostivat käytävät täyteen (kun kukaan ei kerran näe sitä!), alistuivat sokean miehen heiluttelemaan aseeseen, sallivat joukkoraiskaukset. Pelkoko heitä esti vai vaikea tilanne? Tilanteen nopea kehitys kaaokseksi muistutti meitä kirjasta Kärpästen herra.

Ulkomaailmassa syö tai tule syödyksi -asenne oli vahvoilla, jopa näkevä lääkärin vaimo tuntee syyllisyyttä tästä julmasta pelistä. Hänen on kuitenkin oman itsensä ja oman laumansa vuoksi pakko sitä pelata.

Lääkärin vaimo: näkikö hän siksi, että ei pelännyt? Vai siksi että toivoi sokeutuvansa? Saramagon rinnakkaisteos Kertomus näkevistä kertoo lääkärin vaimon tarinaa vielä pidemmälle: hän tulee syytetyksi siitä, että hän näki.

Pohdimme, kehittyisikö ihmiskunta rotuna ilman näköä? Olisimmeko keksineet antibiootit, nauhurit tai radion? Olisiko taide tuoksu- ja tuntotaidetta? Myyräthän pärjäävät ilman näköaistia, mutta eivät kuitenkaan sivistysvaltiota vielä ole rakentaneet.

Kirjassa esiintyi sokea kirjailija, joka kirjoitti ilman apuvälineitä: Rivit poukkoilivat sinne tänne ja tekstit menivät toistensa päälle. Harjoitelkaa ihmiset kymmensormijärjestelmää, voitte sitten sokeuduttuannekin kirjoittaa.

Näppäimiin katsomatta raportin kirjoitti silmälasipäinen nainen

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1.2.2015)

Luotaamassa olivat Riinan luona emännän lisäksi Katriina, Pauliina, Mirkka, Jani ja Kim sekä pienluotaamassa Enni ja Einari.

Mukan tavasta kuvata Lapin luonnon karua kauneutta olimme pitäneet, useimmat myös proosan joukkoon sirotelluista runoista. Teos nauttii arvostustamme myös yleissivistävänä kuvauksena maaseutuelämästä sodanjälkeisessä Peräpohjolassa. Olimme lukiessamme jääneet maistelemaan osuvia kielikuvia ja hauskoja murresanoja kuten pörrö (pöljä, hullu).

Muilta osin kirja sai keskuudessamme hieman ristiriitaisen vastaanoton. Kolmeen keskeiseen teemaan, seksuaalisuuteen, uskontoon ja kuolemaan liittyvien rajujen ja raadollisten tapahtumien rehellisen oloinen ja mässäilemätön, paikoin inhorealistinenkin tallentaminen oli saanut jotkut lukemaan melko neutraalilla otteella. Jotkut taas olisivat juuri läpitunkevan rumuuden takia saattaneet jopa jättää kirjan kesken, ellei se olisi ollut lukupiirikirjana.

Itse jäin miettimään, oliko Mukan uskonnollisuuden kuvaus orgioineen ja hyväksikäyttöön taipuvaisine matkasaarnaajineen pelkkää lestadiolaisiin kohdistettua provokatiivista fiktiota ja kaksinaismoralismin pilkkaa vai suorastaan 60-luvun paljastusdokumentti. Päädyimme pohtimaan, miten usein uskonnollisissa tilaisuuksissa päädytään seksuaaliviritteiseen transsiin ja miten on mahdollista, että nimenomaan syntien tunnustamisen yhteydessä voidaan tinkiä vielä yksi paikan päällä tehtävä lisäsynti samaan armopakettiin.

Seksuaalisuus on hetkellistä kiimaa. Merkityksellisimmästä suhteesta tarkimmat lukijat olivat sentään löytäneet häivähdyksen pitkäkestoisempaakin lämpöä. Toisaalta kohta, jossa päähenkilö, nuori nainen, päätyy käyttämään seksuaalisesti hyväkseen hädin tuskin teini-ikäistä poikaa, aiheutti pettymisen päähenkilöön ja herätti keskustelun siitä, onko kyseinen teko yleisen mielipiteen valossa nykyään tuomittavampi kuin oli julkaisuaikaan. Miten seksuaalisuuden normisto on ylipäätään muuttunut puolessa vuosisadassa?

Tiiviistä kyläyhteisöstä huolimatta teoksen hahmot ovat lopultakin kovin yksin. Naiset ovat vahvoja ja reheviä, he vuoroin lypsävät ja synnyttävät. Taajaan sivaltaa kuolema halki kylän, mutta koskettaa harvoja ja pian hallitsee vain sama luihin käyvä viima pimeältä selältä, jolta kalat ovat kaikonneet.

-Kim

Orhan Pamuk: Lumi (7.12.2014)

Tässä pieni koonta Mirkan, Kimin, Katriinan ja allekirjoittaneen keskusteluista, Einarin myötävaikutuksella.

Lumi on yleissivistävä teos länsimaisuuden rajalta, sekularismin ja imaamikoulujen Turkista. Karsin kaupunki Turkin itälaidalla, lumen tukkimien vuoristoteiden saartamana, tuntuu tapahtumapaikkana epätodelliselta hassunnimisine teehuoneineen ja vallankaappauksineen.  Lumisen maaseutukaupungin muutaman päivän tapahtumat sijoitimme johonkin talveen 1990-luvulla. Mietimme, onko Turkki muuttunut noista ajoista, onko köyhyys helpottanut, sähkökatkot vähentyneet, lämmitys parantunut, satelliittiantennit lopettaneet kaikkia yhdistävän Marianne -Salatut elämät- sarjan katselun?  Entä onko nainen vieläkin siellä vain ulkonäköä ja huolehtivaisuutta?

Pamukin rönsyilevä kerronta saattaa tuntua raskaalta, mutta kuvastanee hyvin romaanin turkkilaista kulttuuria. Erityisesti kohtauksessa, jossa laaditaan yhteistä tiedonantoa länsimaille, Pamukin lause jatkuu ja eksyy ja palaa hengästyttäen lukijaa aivan kuin olisi mukana tupakansavuisessa huoneessa imaamikoululaisten, vasemmistoaktiivien, kurdinationalistin ja huivinsa kohta riisuvan naisen mukana. Rönsyilystä Pamuk saa myös kritiikkiä: loppuratkaisu selviää jo melkein sata sivua ennen loppua ja kaikkitietävä kirjoittaja on välillä ärsyttävä paljastaessaan (tai pehmentäessään tai korostaessaan järkytystä) ennalta tapahtumisen kulkua. Runoilija Ka’n lopulliset motiivit jäävät lopulta arvailuksi (mustasukkaisuus?) turhankin täsmällisestä tapahtumien kuvailusta huolimatta.

Henkilöistä kaunis Ipek on ihailun kohde, mutta jää henkilönä etäiseksi. Päähenkilö Ka on säälittävä, eristynyt liian herkkä reppana, mutta myös jotenkin vilpitön romanttisessa rakkaudessaan.  Runojen ilmestyminen Ka’lle yhtäkkiä ja valmiina tuntuu hiukan epärealistiselta. Niinpä Pamuk päätti välttää niiden kirjoittamisen hävittämällä todistusaineiston juonen käänteisiin. Selvältä sarkasmilta tuntuivat Rajakaupungin sanomien ennalta kirjoitetut lehtijutut. Lumi kannattaa lukea.

Seuraava tapaaminen on pikkujoulukerta perjantaina 19.12. klo 17.30.: Tuo paketissa kirja hyllystäsi, ei kuitenkaan huonoa kirjaa, mutta josta kuitenkin haluat luopua.  Ota mukaasi myös joku runo keskusteltavaksi. Minä teen riisipuuroa. Tavataan siis meillä Kolmannella linjalla.

Riina

Isaac Bashevis Singer: Vihassa ja rakkaudessa (15.10.)

Riinan, Tapion ja uuden perheenjäsenen luona luotaamassa olivat talonväen lisäksi Johanna, Laura, Mirkka, Pauliina, uusi jäsen Kim sekä minä ja Enni. Keskustelu soljui, ja Singerin romaani oli sekä ihastuttanut että vihastuttanut. Päähenkilön nahjusmaisuutta kohtaan koettiin kuitenkin pääasiassa myötätuntoa, ja jäimme pohtimaan, mikä oli tehnyt hänestä moisen antisankarin, koska kuten teoksessa tuodaan jo alussa esille, hän on mm. hylännyt lapsensa ja pitänyt rakastajattaria jo ennen juutalaisvainon vuosia (kaksi vuotta heinäladossa taisivat olla ainoa aika, jolloin hänellä ei ollut lukuisia naisia, ja suhde Jadwigaankin oli tuolloin varsin epäromanttinen, keskittyen ruoan- ja jätteidenkuljetukseen).

Nykylukijalle tuntuu itsestäänselvältä, että kirjan henkilöhahmoista hyvin moni kärsii post-traumaattisesta stressireaktiosta, jolle ei kirjan kirjoitusajankohtana vielä ollut nimeä eikä terapiaa. Vaikka natsi-Saksan kauhuuksista on kirjoitettu valtava määrä romaaneja, Vihassa ja rakkaudessa onnistuu tarjoamaan näkökulman, jota kauan juutalaisvainojen jälkeen syntynyt lukija ei välttämättä ole tullut ajateleeksi: millaisia ihmisraunioita vainoista Yhdysvaltaan selvinneet ihmiset saattoivat olla.

Synkistä teemoista huolimatta Singerin romaani sisältää pientä ja kutkuttavaa huumoria, ja juonenkäänteet aimo annoksen ironiaa. Tuntuisi mahdottomalta jättää kirja kesken ja jäädä epätietoiseksi siitä, miten Herman, luiseva, nukkavieru ja vatsakivuista kärsivä Don Juanimme, selviää tilanteesta jossa hän on ajautunut naimisiin peräti kolmen eri naisen kanssa. Romaanin loppu jättää asiat juuri sopivasti mietityttämään, ärsyttämällä kuitenkaan täydellisen avoimella lopulla. Vihassa ja rakkaudessa käsittelee myös Jumalan olemassaolon mahdollisuutta ja erilaisia filosofisia kysymyksiä, ja Kimin selostus Singerin omasta "yksityisestä mystisismistä" valotti romaanihenkilöiden pohdintoja. Reippaiden juonenkäänteiden lomaan luontevasti asettuva eksistentiaalinen pohdinta ja valloittavan täynnä elämää ja ristiriitaisuuksia olevat sivuhenkilöt houkuttavat ainakin minua lukemaan lisää Singeriä, ja melkein ehdotinkin Orjaa seuraavaksi lukuvalinnaksemme. Siirrymme kuitenkin vuodenaikaan sopivasti Pamukin Lumi-romaanin maailmaan.


-Katriina

Zadie Smith: Risteymiä (19.8.2014)

Tapasimme 19.8.2014 Pauliinan luona puhuaksemme Zadie Smithin kirjasta Risteymiä. Paikalla olleet Riina, Pauliina, Johanna, ja Mirkka olivat kaikki lukeneet kirjan, kaikki 350 sivua. Tämä on kovin poikkeuksellista! Ilmeisesti kirja oli mukaansatempaava ja sujuva lukea. Olimme kaikki pitäneet kirjasta. Verrattuna Valkoisten hampaiden nokkeluuteen, tämä kirja oli kypsempi. Tosin on kirjailijakin nyt vanhempi.

Pohdimme paljon kirjan henkilöitä Natalieta, Frankia, Leahia ja Nathania. Erityisesti Natalie ja Frank pohdituttivat. Felixin tarinaa pidimme hieman irrallisena. Ehkäpä sillä haluttiin vääntää enemmän tunnetta Felixin kuolemaan? Tai ehkä Felixin rakastajatar oli yksi risteymä, tosin se ei risteytynyt muihin kirjan tapahtumiin.

Natalie sai mielestämme kaikki tavoitteensa läpi, hän oli todellinen suorittaja. Frankilla oli kaikkea paljon, rahaa, hyvä koulutus sekä komea ulkonäkö, mutta häneltä puuttuivat juuret. Negro-italo, joka on saanut opetusta latinassa, on niin erilainen kuin kukaan muu, että irrallisuuden tunnetta on vaikea välttää. Afrikan tuntemuskin oli vähäistä, Frank toisteli vain kliseitä Afrikasta. Natalien ja Frankin liitto perustui suorittamiseen, heille tuli arvojärjestyksessä ensin työ ja sitten lapset. Parisuhteen hoito ei tainnut tulla missään kohtaa.  

Frank oli kasvanut rakkaudetta, ja Natalie sääli häntä. Natalie ei huomannut, että hän on itse rikkinäinen eikä hänestä ole vastusta tai tukea Frankille. Jäätyään yksin liitossaan Natalie laittaa kaiken ranttaliksi. Kiinni jäätyään hän harkitsee itsemurhaa, mutta kävelee sittenkin nöyrästi takaisin kotiin ottamaan vastaan tekojensa seuraukset. Loppukohtauksen seuralainen Nathan edusti sitä, mitä Nataliesta olisi voinut tulla, jos hän ei olisi raatanut paremman elämän eteen. Jäimme miettimään, että tappoiko Nathan Felixin?

Kirjassa oli sekavuutta, liekö tarkoituksellista? Keisha muuttui Natalie-nimeksi, mutta nimenvaihdos selitettiin vasta sen tapahduttua. Tosin Keisha-nimi leimaa enemmän kuin Natalie, joten sosiaalisessa nousujohteessa olevalle naiselle järkevä valinta.

Mielestämme Frankin työ oli sopimatonta hänelle. Puhuimme siitä, kuinka pitkälle oikealla ulkonäöllä voi päästä liike-elämässä. Toisaalta huoliteltu ja kaunis miellyttää ja todella kaunis hätkähdyttää. Ulkonäön vaikutusta työelämässä ei voi kokonaan sulkea pois. Kauniiden ja komeiden on helpompi edetä kuin ulkonäöltään sopimattomien.

Leah. Leah ja Natalie menettivät luottamukselliset välinsä aikuisena. Oliko Leah saanut paremmin tavoitteitaan saavutettua vai luuliko Natalie vain niin? Lopussa ystävät löysivät toisensa taas. Mielestämme Leahin vastenmielisyys lapsia kohtaan saattoi kummuta liiallisesta painostuksesta. Kommentit kuten : “Oi miten kauniita lapsia saisitte” työkavereilta tai “Naisella on vain muutama hedelmällinen päivä” omalta aviomieheltä kääntyvät tarkoitustaan vastaan: Vaikka Leah oli naimisissa komean miehen kanssa, se ei tarkoita, että hänen kohtunsa olisi yleistä omaisuutta. Toisaalta: mieluummin sitä kuulee afrikkalais-eurooppalaisista lapsista ulkonäön kehumista kuin sitä toista puolta. Eikös täältä muuttanut yksi poliittikkokin Alankomaihin sen toisen puolen takia?

Kirjassa henkilöt käyttivät runsaasti huumeita. Ilmeisesti huumeiden käyttö ei ole Lontoossa niin suuri tabu kuin täällä Suomessa.

Seuraavaksi luemme Isaac Singerin Vihassa ja rakkaudessa ja tapaamme Riinan luona.

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus (11.6.2014)

Kolmen hengen voimin puistossa Paavalin kirkon kupeessa luotasimme Alice Munron novellikokoelman ensimmäisen ja viimeisen novellin. 

Muut olivat lukeneet novellit (muistaakseni), sihteeri ei, ja hänkin tarttuessaan tähän muistiinpanotehtävään noin kolme kuukautta luotaamisen jälkeen on unohtanut kaiken, mitä on puhuttu. Onneksi on pienen pieneen tyttären muistikirjaan raapustettu muutama lause ajatuksia.

Novellit olivat hyviä, se todettiin. Naisen rakkaus löytyi molemmista, mutta kyseenalaistimme sen, oliko kysymys itsestäänselvästi hyvistä naisista. Totesimme, ettei kukaan välttämättä aiheuta ikävyyksiä tahallaan; maailma vain on ja pienestä voi kaikki kääntyä päälaelleen. 

Novellit jäivät vähän avoimiksi. Pohdimme, onko kirja kokonaisuus ja puhuimme myös siitä, mikä erottaa novellin romaanista. Löysimme novelleista 50-luvun varovaisuutta, toisaalta pohdimme sitä, mikä oli totta, mikä ei.

Ehdotan, että vastedes sihteeriksi ei ryhdy henkilö, joka ei ole lukenut luodattavaa teosta. Tosin tässä tapauksessa ko. henkilö luki novellikokoelman jälkikäteen kokonaisuudessaan ja piti lukemastaan hyvin paljon. 

Jatketaanpa keskustelua kommenttiosastolla, jospa muilla on enemmän muistijälkiä näistä novelleista!

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu (2.5.2014)

Paikalla luotaamassa Mika, Mika, Laura, Minna, Mirkka, Pauliina, Pasi, Johanna, Riina, Katriina ja Veera

Tämänkertainen Luotaajien kokous pidetään Makkaratalon julkisolohuoneessa yhdentoista hengen voimin. Sohvaneliön keskellä olevan betonilaatan päällä on tarjolla haudutettua teetä sekä gluteiinitonta ympyränmuotoista syötävää pahvilautasilla. Salin toisessa päässä lähes kokonaan naisista koostuva sinkkujoogaryhmä venyy uusiin suhteisiin Dire Straitsin Brothers in Armsin avulla.

Useimmat ovat lukeneet kokoelman ainakin osittain. Lyhyen alkukierroksen jälkeen luemme vaikutuksen tehneitä runoja ääneen. Luotaajille tyypillisesti keskustelu rönsyilee laajasti eikä aiheissa pysytä kuin aluksi. Runojen nimet ovat kirjurin (Mika) keksimiä.

Pam aloittaa lämmittelykierroksen Joka kahdeksas sekunti – runolla (s. 80)
Runoja pariskunnan sisällä -teeman puitteissa Minnalle luetaan Me haluamme muistaa suoraan (s.84). Minna ilahtuu.

Kun rahat loppuu pidä juhlat  (s.105)
Runon museometafora herättää ajatuksia. Museo on lohduttava, turvallinen, tyhjä ja surullinen. Runossa nostetaan rakkaussuhteen muisto jalustalle ja vitriiniin, mutta korkataan kuitenkin sille viinipullo.

Vain kesy kissa kiduttaa saalistaan (s.73)
Keskustelua kotikissoista ja kissan käsitteestä sekä funktiosta ja eläinten inhimillistämisestä. Runo nähdään myös liiallisesta porvarillisuudesta varoittavana tekstinä.

Sinä et ole lause jolla esittelet itsesi  (s.69)
Puhe ihmisen työpaikan, ammatin ja asuin/syntymäpaikan suhteesta siihen mitä ihminen on, rahan merkityksestä ihmissuhteissa johtaa sivuraiteelle, joka päättyy vasta Anna Ankan jälkeen. Tämä on tsemppiruno. Joidenkin mielestä tämä runo vertautuu Lasimaalaukseen.

Onni on omistaa niin paljon että itkee  (s.65)
Kuolemattomuutta on julkaista väitöskirja. Välillä on haasteita neulomisen
kanssa. Kaulaliina on liian leveä mutta kuolema ei pelota. Pitääkö hautajaisissa itkeä?

Hän oli alusta alkaen väärä  (s.98)
Runon mies on otettu kuuluisuudestaan. Hänelle on käännetty sensuroitu versio. Ryhmä ylitulkitsee runoa innokkaasti ja kyselee kirjailijalta henkilökohtaisuuksia.

Kirjailijan rohkeutta kehutaan, hänet nähdään energiakeskittymänä, jolla on vahva sisäinen maailma. Kirjan runot luovat moniulotteisia liikkuvia kuvia pään sisälle.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (14.4.2014)

Luotasimme Puolikas keltaista aurinkoa -romaania Katriinan luona 14.4. Paikalla olivat emännän lisäksi Johanna, Riina, Laura sekä Mirkka. Kaikki olivat pitäneet teoksesta ja se oli koukuttanut lukemaan eteenpäin. Teos tuntui ajankohtaiselta sekä Ukrainan tilanteen että Nigeriassa jatkuvien väkivaltaisuuksien takia. Maavalinta oli ajankohtainen myös siksi, että Nigerian eteläosassa oleva Port Harcourt on Unescon valinta maailman kirjapääkaupungiksi (World Book Capital) vuodelle 2014.

Puolikas keltaista aurinkoa on mieleenpainuva romaani, ja vaikka suurin osa paikallaolijoista oli lukenut sen monta vuotta sitten ja jotkut juonenkäänteistä tai hahmoista olivat unohtuneet, moni yksityiskohtakin oli jättänyt pysyvän muistijäljen. Romaani sai pohtimaan sotaa, historiaa, traumoja ja sitä, kuka lähtee ja kuka jää.

Henkilöhahmoista kritisoimme hiukan Richardin yksiulotteisuutta sekä Oliannan ja Kainenen vastakkainasettelua. Ja vaikka romaani antoi vaikuttavan kuvan siitä, miltä sota tavallisista keskiluokkaisista ihmisistä todennäköisesti tuntuu, auttoiko se kuitenkaan ymmärtämään Biafran sodan syitä ja eri etnisten ryhmien välisiä konflikteja? Toisaalta yhdelle romaanille on ehkä epäreilua asettaa kauhean laajoja vaatimuksia; jo sodan tunnelman välittäminen, yksittäisten, hyvin samastuttavien henkilöhahmojen kohtalojen kertominen ja aiheen nostaminen puheenaiheeksi ovat hienoja saavutuksia (itse tarinan rikkauden ja kantavuuden ohella). Romaanista tietoa lukiessani päädyin sivuille, joilla pohdittiin kiivaasti, onko Adichie uusi Tolstoi, mutta ehkä Adichie saa olla ihan vain Adichie, ilman ainakaan muiden maiden menneisyyden painolasteja ja varmasti entistä upeampi kirjallinen tulevaisuus edessään.

Märta Tikkanen: Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (16.12.2013)

Viime viikolla kokoonnuimme Janin luokse luotaamaan Märta Tikkasen teosta  Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta. Paikalla olivat Jani, Riina, Mirkka, Jenni, Pauliina, Aino, Enni sekä vauva.

Vaikka olimme pääsääntöisesti pitäneet kirjasta, totesimme jo aiemmin havaitsemanne ilmiön: omaelämäkerrallisista keskustelua syntyy piirissämme yleensä vähemmän. Kenties se johtuu tunteesta, ettei toisen elämää tai kokemuksia voi ruotia samalla tavalla kuin tavallista kaunokirjallista romaania. Tapahtumat, tunnelmat ja kokemukset ovat kumminkin kirjoittajan näkökulmasta aitoja.

Kirjailijan kuvauksessa avioliitostaan on jotain inhimillistä ja vieläkin ajankohtaista. Kansien välissä oli liki kolmekymmentä vuotta avioliiton ylä- ja alamäkeä. Vuosiin kietoutuu teemoja niin rakkaudesta, kirjoittamisesta, lapsista, alkoholismista, feminismistä, sairastumisesta kuin ruomenruotsalaisista kulttuuripiireistä. Pariskunnan tapa käydä dialogia parisuhteestaan kirjojen välityksellä herätti myös kiinnostusta lukea joku toinenkin Tikkasten teos. Muutama meistä oli jo Vuosisadan rakkaustarinan lukenut aiemmin. 

Puhuimme myös kirjallisuuden kääntämisen haasteellisuudesta ja siitä, miten säilyttää käännöksessä alkuperäinen vire ja sävy.

Seuraava kirjaa valittaessa käytimme vaihteeksi Hesarin klassikkoautomaattia, jonka avustuksella kirjaksi valikoitui Aino Kallaksen Sudenmorsian. Tapaamme Riinan luona 6.2. Märta Tikkasen kirjan tunnelmiin palaamme vielä 13.3. ja menemme tuolloin Kansallisteatteriin katsomaan näytelmää Vuosisadan rakkaustarinat.

Henrik ja minä elimme suunnattoman lähekkäin, hengitimme samaa ilmaa, välillämme ei ollut lainkaan tilaa. Unelmamme että saamme nukahtaa ja herätä yhdessä, löytää toisemme yhteisissä lapsissamme oli täyttynyt, me voimme nähdä toisemme vuorokauden kaikkina aikoina, koskettaa toisiamme, olla yhdessä, puhua yötä päivää jos halusimme.

Silti tuntui kuin tukehtuisi.

Märta Tikkanen: Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Aila Meriluoto: Lasimaalauksen läpi ja Vaarallista kokea (11.10.2013)

Jatkoimme Meriluoto-teemassa kahden runoilija-kirjailijan päiväkirjan ja siinä sivussa toiseen päiväkirjaan nivoutuvan Lasimaalaus-runokokoelman merkeissä Helminkadulla. Paikalla oli kuusi luotaajaa, ja keskustelua virisi viinin virratessa myös monesta muusta melko lailla intiimistäkin asiasta kuin Meriluodon paljastuksista tai vihjauksista. :D

Pohdimme muun muassa sitä, olivatko Lasimaalauksen läpi -päiväkirjaan nivotut runot aivan tarpeen. Ei ehkä ollutkaan kiinnostavinta se, miten runot ja päiväkirja linkittyivät eikä runoille välttämättä kaivannut taustoitusta. Kaikki eivät toki olleetkaan lukeneet runoja päiväkirjan yhteydessä, sillä pokkariversiosta ne puuttuivat kokonaan. 

Keskustelimme huomattavan paljon runoilija-kirjailijan persoonasta. Meriluoto tuntui päiväkirjoissaan olevan rehellisen oloinen ja itsevarma runoudestaan. Ihailimme hänen positiivista ja kevyttä elämänasennettaan. Esimerkiksi hän ei liiemmilti rääpinyt entistä puolisoaan, lastensa isää Lauri Viitaa, vaikka syytä ehkä olisi ollut. Toisaalta hän vaikutti hauraalta ja ehkä epävarmaltakin persoonalta. 

Joku tuntui viehättyneen kovastikin Meriluodon ajatuksista, ja kaikki mielestäni tuntuivat pitäneen lukemastaan tekstistä – ja runoista. Totesimme monen kestäneen aikaan ja nautimme niiden kauniista runokuvista ja perinteisestä soinnullisuudesta. Löysimme muutamia hienoja kohtia myös päiväkirjoista, ja luimme tietysti runoja ääneen. Vertasimme hiukan näitä aiemmin kirjoitettuja teoksia viime kerralla lukemaamme Mekko meni taululle -muisteloihin, jotka Meriluoto oli kirjoittanut muita teoksia jonkin verran myöhemmin. Mekko meni taululle on melko tiivis, pelkistetty kokonaisuus, kun taas päiväkirjat sekavampia ja toistoa sisältäviä, vaikka niitäkin oli karsittu alkuperäisistään huomattavasti.

Pohdimme myös sitä, kuinka paljon runoilijuus näkyi päiväkirjojen tyylissä ja tekstin käsittelyssä. Taisimme osin ainakin päätyä siihen, että Meriluoto oli taitava kirjoittamaan objektiivisesti: hän pystyi näkemään asioissa useampia puolia kuin omansa. Katkeruus ei tuntunut vaivaavan. 

Seuraavaksi kokoonnumme Kirjamessuilla perjantaina 25.10. Kjell Westön Kangastus 38:n parissa.

Meriluotoa luotaamassa

Aila Meriluoto: Mekko meni taululle (19.8.2013)

Luotasimme Aila Meriluodon Mekko meni taululle -omaelämänkerran eräänä elokuisena maanantaina Pauliinan luona. Paikalla olivat Jani, Riina, Katriina, Pauliina ja Mirkka. Meriluodon omintakeinen tyyli herätti seurueessamme mielipiteitä. Arvostimme rehellistä tapaa kertoa myös
ikävistä tunteista.

Meriluodon tyyli, joka hyppää asiasta toiseen luodakseen uusia merkityksiä toimii runoudessa, mutta kertovassa kirjallisuudesta se saattaa häiritä keskittymistä. Monet asiat jäivät kesken. "Se onkin sitten toinen tarina!" toteaa kirjailija, mutta ei koskaan palaa asiaan. Siitä huolimatta tai siitä johtuen jatkamme Meriluodon luotaamista (meriluotaamista?) lukien seuraavaan tapaamiseen Lasimaalauksen läpi ja Vaarallista kokea. Ehkä sieltä saamme vastauksia kesken jääneisiin tarinoihin.

Alun lauserakenne ja lakonisen toteava tapa kirjoittaa ihmetytti, mutta se sai selityksensä myöhemmin kirjassa: Ailalla ei ollut niin pienenä vielä nimiä tunteille, joten hän ei niitä varhaislapsuuden muistoihin myöskään jälkikäteen kirjoittanut. Tunteidet tulivat elämässä – ja kirjassa – vasta myöhemmin.

Meriluoto tuntui ottavan raskaasti osan lapsuuden tapahtumista. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitkä lapsuuden tapahtumista olivat hänen mielestään oikeasti traumaattisia ja mitkä vain muistoja toisten joukossa. Mitkä kokemukset olivat tarpeellisia kirjailijaksi tulemiselle?

Mekko meni taululle antaa myös kuvan keskiluokkaisen perheen sotakokemuksista kotirintamalla ja on jo yksinään erilaisena sotakuvauksena ansiokas. Kaikki kotirintaman ponnistuksiin osallistuneet eivät olleet köyhiä eivätkä myöskään eliittiä. Oli mukava lukea tavallisen perheen tavallinen kotirintamakokemus.

Ihailimme myös joitain Meriluodon elämän viisauksia, kuten sitä että kaikki ystävät eivät kulje rinnallamme kehdosta hautaan, vaan joistain pitää luopua tietyn elämänvaiheen päätyttyä. "Se oli sitten lapsuuden loppu", hän toteaa nähdessään lapsuuden ystävän tanssivan toisessa seurueessa vappuna, eikä mene puhumaan hänelle.

Seuraavaksi siis Lasimaalauksen läpi ja Vaarallista kokea, perjantaitapaaminen 11.10. Pauliinan luona.

Yann Martel: Piin elämä (12.3.2013)

Luotaajat katsoivat tiistaina Piin elämän (ohj. Ang Lee) ja sen jälkeen istahtivat analysoimaan elokuvaa ja sen pohjana ollutta Yann Martelin samannimistä kirjaa. Kahdeksasta luotaajasta reilu puolet oli lukenut kirjan ja heidän mielestään kirja on elokuvaa parempi. Elokuvaversioon on lisätty kliseitä (ensirakkausdraamaa) ja yksinkertaistettu syvällisiä pohdintoja latistaen samalla kokonaisuutta. Eri uskontojen vertailu jää melko pinnalliselle tasolle. Ehkä katsojan onneksi kirjan brutaaleimmat ihmissyöntikohdat on elokuvasta jätetty pois. 

3D:nä Piin elämä on kuitenkin visuaalisesti varsin kaunista katsottavaa, vaikka merellä ajalehtiminen ja elämästä kamppailu yhdessä tiikeri Richard Parkerin kanssa monia hiukan pitkästyttikin elokuvissa. Kirjassa samainen matkalla olemisen kuvaus pohdintoineen on melkein parasta antia. 

Keskusteluissamme elokuvaelämyksen jälkeen puhuimme kirjan uskonnollisuudesta. Kirjaa voi lukea monella tavalla, vetävänä seikkailutarinana tai uskontofilosofisena pohdintana. Seikkailutarinaa kuitenkin hiukan latistaa pitkä esipuhe, missä lukijaa yritetään vakuuttaa paitsi kirjailijan kyvyistä myös kirjan tarinan aidosta löytymisestä. Esipuheessa myös paljastetaan kirjan onnellinen loppu, mikä vei osan lukujännityksestä. Elokuvassa esipuheen muistelu jatkuu takaumallisena kerrontatapana läpi elokuvan. 

Piin elämä tuo esiin niin hindulaisuuden, islamin kuin kristinuskon monia yhteisä elementtejä ja tarinoiden samankaltaisuuden - ja lopulta kirja itsekin antaa kaksi vaihtoehtoista tarinaa, joissa hahmot  ja juoni ovat molemmissa samat. Lukija - ja myös elokuvan katsoja - haastetaan valitsemaan, mitä uskoa. 

Seuraavaksi luodatattavana on Nawal El Saadawi: Nainen nollapisteessä 15.4. klo 18. Tavataan Riinan luona. 

Kirjasi muistiin Riina 

Jayne Anne Phillips: Mustat kuviot (30.1.2013)

Kokoontumispaikkanamme oli uutukainen kahvila The Exhibitionists Museokadulla ja teekupposen äärellä istuivat Laura, Riina, Mirkka ja Jenni.

Jayne Anne Phillipsin teosta Mustat kuviot arvioi kirjan takakannessa Uusi Suomen Keijo Kettunen seuraavin sanoin: "Karmaisevan mustaa, mutta myös kaunista ja taitavaa kirjallisuutta". Toteamus tiivistää hyvin myös luotaajien kokemukset työn alla olleesta kirjasta. Kun novellien teemat koskivat usein hyväksikäyttöä, narkomaaneja, alkoholisteja ja muuten tunteiden solmukohdissa olevista ihmisistä, ei kirja todellakaan ollut sisältönsä puolesta helppo- tai nopealukuinen. Allekirjoittanut ei hetkittäin pystynyt erittelemään johtuiko fyysinen paha olo bussissa lukemisesta vai kirjan sisällöstä. Alun karmivuuden jälkeen kirjaa luki hieman varuillaan, peläten mitä kamalaa seuraavaksi tapahtuu ja välillä huojentuen, mikäli novellien henkilöiden kohtalot eivät olleetkaan kaikkien surullisimpia.

Kaikesta huolimatta teos oli jollain tavalla vangitseva hirveyksistään huolimatta ja kiitosta sai kirjailijan taito vaihtaa kertojaääntä. Muutamia novelleja meidän tekisi mieli lukea uudestaan ja pohdimme myös niiden soveltuvuutta lyhytelokuviksi. Novelleista löysimme myös lohdullisuutta. Kukaan ei ole paha pahuuttaan, vaan usein löytyy jokin tausta ja syy ihmisen menneisyydessä. 

Törmäsimme kirjassa myös pieneen painovirheeseen. Meissä kummastusta herättänyt novellin Onnellinen kohta: "Hän nukkui yönsä yksin, alastoman papin kieli suloisessa ruumiissaan." oli Lauran englanninkielisessä teoksessa muotoa:  "She slept alone at night, soul of a naked priest in her sweet body." Se tuntui istuvan paremmin lyhyen novellin tarinaan, jossa naisella on täydellinen mies, jota rakastaa, mutta hän ei kumminkaan sitä tee.

Valitsimme ensi tapaamiselle luettavaksi Yann Martelin Piin elämän. Nähdään seuraavan kerran 12.3. ja mennään yhdessä katsomaan kirjan pohjalta tehty elokuva. Voimme leffan jälkeen kokoontua lasilliselle ruotimaan sekä kirjallista että filmatisoitua versiota Piin elämästä. 

terveisin Jenni